Tokaluokkalaiseni on rakastanut esiintymistä ja huomion keskipisteenä oloa. Ihan aina. Eikä tämä ominaisuus ole todellakaan esimerkin tai kasvatuksen tulosta. Meidät tuntevat tietävät, että kuulun mieheni kanssa niihin punasteleviin ihmisiin, jotka yrittävät piiloutua toistensa selän taakse kaikissa julkisissa tilanteissa.
Kolmas lapseni otti yleisön haltuunsa jo synnytyssalissa. Jalkopäähäni kerääntyi kaksi synnytyslääkäriä, lasten lääkäri, kätilö ja lasten hoitaja hämmästelemään yllätysperätilasynnytystä. Sanoisin, että vähemmän hilpeä tilanne tällaiselle ujolle ihmiselle.
Vilkastus pääsi tänään parrasvaloihin koulun kevätesityksessä. Tokaluokkalainen liihotteli 8. luokkalaisten tyttöjen keskellä tyllihameessa heitellen kukkasia. Rimasko röyhelöhameiselta veljeltään:
– Etkö sä pelkää, että kaverit nauraa sulle?
– Ei ne naura.
– Mistä tiedät?
– Koska mulla on kaikki naiset.
Menipä isoveli hiljaiseksi. Kerrankin.
Terveisiä anti-strömsööstä 