Kosto ujoudesta

Aamutee purskahti nenästäni, kun Rimasko kertoi veljensä jälleen niittäneen kyseenalaista mainetta. Tukka pystyssä, vielä unesta pohmeloinen teini veljelleen aamupalapöydässä: ”Mun kaverit kertoi, että sä olet ihan pimee. Niillä oli näyttää videokin.” Perheen reaktio oli seuraava:

Minä: Haluanko kuulla tämän?

Rimasko: Et halua.

Vilkastus: Mitä mä taas oon tehny?

Tytär: Voi ei!

Mies: Ei mitään uutta.

Älyhoi

Ysiluokkalaiseni kaverit olivat bussissa kiinnittäneet huomionsa itsekseen höpöttelevään tokaluokkalaiseen. Miehen alut olivat naureskelleet Vilkastuksen yksinpuhelulle ja ottaneet siitä videon. Ylpeä isoveli oli saanut nauttia mielenkiintoisesta videopätkästä koulussa.

Videolta kuulemma näki, kuinka muut matkustajat olivat ihmetelleet pikkumiehen monologia ja vähän taaemmiltakin penkkiriveiltä alkaneet kurkkia, että mitä ihmettä siellä tapahtuu. Nolointa katsottavaa oli vilkastuksen ”ampumisleikki”. Lapsi oli laahannut jonkun kepin mukanaan ja tähtäili sillä bussin ikkunasta, samalla tussahdellen ja  muutakin miehekästä sotamölyä pitäen. Video päättyy, kun Vilkastuksen vieressä istunut mies repeää nauramaan.

Tokaluokkalaisen mielenmaisemaa. Tiedoksi, että piirtäminen ei ole hiljaista puuhaa, vaan se myös ääninäytellään piirtämisen lomassa.

Tokaluokkalaisen mielenmaisemaa. Tiedoksi, että piirtäminen ei ole hiljaista puuhaa, vaan kaikki räjähdykset ja ties mitkä posahdukset ääninäytellään piirtämisen ohessa.

Vilkastuksella oli käytökseensä selitys valmiina. Tokaluokkalainen oli tajunnut, että isoveljen kaverit huomasivat ja hihittivät hänen yksinpuheluilleen. Niinpä hän oli halunnut naurattaa isoja poikia vielä enemmän. Jostain täysin käsittämättömästä syystä tokaluokkalaiseni on rakastanut esiintymistä aina. Siksi huomionosoitukset pelleilystä vastaavat bensan kaatamista liekkeihin. Videolla taisi ”roihuta” oikein tosissaan. Muut matkustajat tuskin tajusivat, että Vilkastus esiintyi ysiluokkalaisille. En voi muuta kuin vain toivoa, ettei kovin moni tuttu istunut samassa kuljetusvälineessä.

outo

Rimasko huomautti pikkuveljelleen, että ihmiset eivät puhu busseissa itsekseen. Paitsi hullut.

Olen aina pitänyt matalan profiilin ylläpitämistä hyveenä. Ei onnistu tokaluokkalaiseni kanssa. Ikinä. Onko tämä jokin ylemmän voiman kosto omasta ujoudestani?

Vaikeimman kautta

Huomaan usein, että olen täysin eri aaltopituudella 8-vuotiaani kanssa. Erityisesti silloin, kun on puhe koulutehtävistä:

Aikuisen logiikalla laatikkoon olisi piirrelty ehkäpä rahoja. Vilkastuksen mukaan antaminen ja henkilöt olivat tärkeitä tapahtumia. Onpahan lasku kuitenkin oikein.

Aikuisen logiikalla laatikkoon olisi piirrelty ehkäpä rahoja. Vilkastuksen mukaan antaminen ja henkilöt olivat tärkeitä tapahtumia. Onpahan lasku kuitenkin oikein.

Tokaluokkalaiseni tuskailee jatkuvasti kirjoitustehtävien kanssa. Koulussa on kuulemma kivaa, mutta kirjoittaminen on ihan kamalaa. Mielenkiintoinen juttu, sillä Vilkastus on yllättäen aika näppärä lukija, vaikka takapuoli ei tuolissa pysykään.

Viime viikonloppuna tokaluokkalaiseni piti kirjoittaa tarina, jossa ohjeen mukaan piti olla päähenkilö, sivuhenkilö, ongelma, ongelman ratkaisu, huippukohta ja lopetus. Hampaitaan kiristellen Vilkastus raapusti tarinaansa reilut kaksi tuntia (käsilläseisonnat yms. heilumiset mukaan lukien):

Käsivaralla alleviivaaminen on sääntö myös matikassa, koska viivotinta käytetään  ihan muihin juttuihin, kuten autoratojen rakenteluun.

Käsivaralla alleviivaaminen on sääntö myös matikassa, koska viivotinta käytetään ihan muihin juttuihin, kuten autoratojen rakenteluun.

Haastattelin lastani:

– Missä on tarinan huippukohta?

– No se ”yhtäkkiä”, et sä tajuu?

– Mitenkä lopetus?

– Se lukee siinä, että LOPPU!

– Entäpä ongelma ja ongelman ratkaisu?

Vilkastuksen mukaan koko tehtävä kirjoittamisineen oli yhtä ongelmaa alusta loppuun.

Kerroin lapselleni, että tämä ei ihan riitä. Lapseni mukaan olen ilkeä hirviöäiti ja vaadin ehdottomasti likaa. Hirviöäiti-natsimutsi ilmoitti lapselleen, että kaikki viihdetoiminta ja elektroniikka saavat odottaa tarinan valmistumista vaikka maailman loppuun asti. Sotatila tai vastaava ilmentänee kotimme viikonlopun ilmapiiriä.

writing

Mikähän siinä on, että rakkauskirjeitä lapsi kirjoittaisi entiselle opettajalleen, mutta läksyistä kehitetään elämää suurempi tragedia?

Vastaus lienee tässä. Kysymys kuului: ”Mistä sinä erityisesti pidät?”

bloki 010

Levotonta

Otsikko on identtinen Vilkastuksen opettajan lähettämän Wilmaviestin kanssa. Loistava aloitus viikolle! Pitäisi taas vaihteeksi puhua lapseni kanssa, että olisi hiljaa paikoillaan. Ja millähän keinoin viestini menisi perille tällä kerralla? Tästä Vilkastuksen pörräämisestä on puhuttu meillä päivittäin. Huokaus.

Tässä muutama todiste siitä, että viesteilläni ei ole vastaanottajia:

Olen velvoittanut lapseni petaamaan sänkynsä aina esikouluikäisestä alkaen. Viimeksi tänä aamuna muistutin, että petaavat sänkynsä ennen kouluun lähtemistä. Liian monimutkainen viesti? Tai vakavia näkemyseroja, että mikä on pedattu sänky. Tällainen näky odotti kotona:

Armeijan petaus

Märkä pyyhe ja housut näppärästi integroituna tähän armeijamallin petaukseen.

 

Pikkuveli hoiti homman yhtä tyylikkäästi.

Olen myös vaatinut, että treenikamat laitetaan paikoilleen.

Pelipaidan kuivuminen kestää ilmeisesti viikon. Pelikoneen näyttöä voi käyttää näinkin.

Pelipaidan kuivuminen kestää ilmeisesti viikon. Pelikoneen näyttöä voi käyttää näinkin.

Vilkastuksen kävelyreiteistä on ollut puhetta. Paljon. Olen kertonut lapselleni, että kouluun kuljetaan suorinta mahdollista reittiä. Pyysin Vilkastusta kulkemaan täsmälleen sen reitin, jolla hukkasi avaimensa, kun lähdimme avainten etsintäreissulle. Kuvassa opetettu kulkureitti vihreällä ja punaisella katkoviivalla luovan lapseni näkemys ”suorimmasta mahdollisesta reitistä”.

koulumatka

Pääsin kiipeilemään aitojen yli, kahlaamaan ojissa, ryömimään pensaissa ja hyppimään lätäköissä. En enää ihmettele, miten vartin koulumatkaan saa tuhrattua tunnin tai miksi avaimet katosivat. Eivät löytyneet kiipeilyistä huolimatta.

Ainakin se on todistettu, että hetken hiljaiselon (koulun suunnalta) jälkeen sopii odottaa jotain tapahtuvaksi. Mitähän seuraavaksi? En haluaisi tietää.

Vanhemmuus on sielunvihollisen aikaansaannosta

Hetken elättelin jo toivoa, että Vilkastus olisi ryhdistäytymässä = laskeutumassa tälle planeetalle. Saan jatkaa toivomista ja Rennien syömistä.

Vuosi sitten lapseni ei tajunnut käsitteitä ”huominen” tai ”eilinen”, saati kellonajoista yhtään mitään. Edelleen ajasta mitään tajuamaton lapseni avasi keskustelun:

– Mun pitää mennä siviiliin.

– Mitä tarkoitat? Mihin siviiliin?

– No sinne mihin joutuu, jos ei voi mennä armeijaan.

– Ai siviilipalvelukseen? Miksi niin?

– No kun mä tanssin isona joka päivä ja esitän rooleja, niin mä en ehdi enkä voi mennä armeijaan.

Tokaluokkalaisella on selkeät suunnitelmat tulevaisuudestaan, vaikka vain hatara aavistus huomisesta, kellonajoista tai ajan kulumisesta.

Matematiikassa suhteellisen näppärä lapseni vajosi tänään epätoivon suohon yrittäessään ratkaista kellonaikalaskuja matematiikassa. ”Mahdotonta! Mä vihaan kelloa!” Jaksoin tunnin neuvoa kärsivällisesti ja ymmärtäväisesti ohjeistaa tokaluokkalaistani läksyissä, vaikka Vilkastus oli heittäytynyt no-can-do-tilaan. Lopulta otsasuoneni alkoi sykkiä uhkaavasti.

Onneksi en tiennyt, että tämä oli vasta kärsivällisyyteni koettelun alkusoittoa. Muutoin olisin paennut pimeään tilaan ja huojuttanut itseäni edestakaisin silmät ummessa.

Matematiikan läksytaistelun jälkeen Vilkastus kaivoi aapisen esiin kahdessa osassa lukeakseen lukuläksynsä: ensin aapisen vesivahinkoa kohdanneet sisuslehdet ja repun tonkimisen jälkeen myös ydinräjähdyksen kokeneet kannet. Vilkastus huomasi julmistuneen ilmeeni ja kiirehti huomauttamaan: ”Ope on jo nähny tän.”

Vuoropuheluni tokaluokkalaisen kanssa eteni jotenkin tätä rataa:

– Mitä tälle kirjalle on tapahtunut? Sinähän sait tämän uutena!

– Heikkoa tekoa.

– Miten tämä on hajonnut?

– En tiedä. Hajosi vaan.

Ja niin edelleen. Vilkastuksen mukaan aapisen sidonta on hauras ja se on hajonnut itsekseen hänen repussaan. Kirjan hajoamista ei ole voinut mitenkään estää.

Pääsin harrastamaan kirjansidontaa. Siihen vierähti muutama arvokas tovi. Jo valmiiksi äreää mielentilaani maustoi vielä Rimaskon mielenosoitus, kun olin estänyt Netflixin käytön. Huomasin nimittäin viikonloppuna, että isäni Netflix-tunnukset ovat olleet perheemme teinistön ahkerassa ja salaisessa käytössä. Tietenkin ilmoitin isälleni, että vaihtaa salasanansa. Tästä eivät pubertantit juuri ilahtuneet.

Viimeinen pisara ärtymyksen maljani ylivuodattamiseen oli havainto, että Vilkastus hukkasi tänään upouuden hupparinsa ja piponsa. Totean tähän, että eipä ole huolellisuuden polun ruoho lapseni paljosta kulkemisesta litteäksi tamppautunut.

Tämän päivän jälkeen olen suhteellisen varma, että vanhemmuus ja lasten kasvatus ovat pirun keksintöjä.

teinimutsi

Äiti antoi luvan!

Tokaluokkalainen osaa yllättää. Olin juuri aamulla lähdössä työpaikalleni, kun lapseni ilmaantui eteeni ilmoittaen: ”Kato äiti, mä leikkasin tukkani!” Tokaluokkalaisellani oli kädessään vihannessakset. Kampaus oli puistosetä-lookia: Lyhyt päältä ja sivuilla sojotti pidempiä haivenia.

tukka

Kauhistuneena totesin jotain sen suuntaista, että ”ei oo todellista” ja ”hienoa, jatketaan samaan malliin!”

Jatkossa osaan pitää suuni kiinni. Bussimatkalla töihini sain herra Rimaskolta kuvaviestin. Vilkastuksen päälaella oli kalju. Kuvan saatteena vielä teksti, että kaljuja laikkuja on muuallakin. Soitin teinilleni:

tukka4

Minä: ”Mitä siellä on tapahtunut?”

Rimasko: ”Vilkastus leikkasi tukkaansa, kun olin suihkussa. Kertoi, että sillä on sun lupa.”

Minä: ”Mun lupa?!”

Sarkastinen, ”Jatketaan samaan malliin”, oli mennyt perille, kirjaimellisesti. Mikähän siinä on, että muita sanomisiani ei oteta kuuleviin korviin. Kuten ”siivoa huoneesi” tai ”älä pissaa pöntön ohi”.

eiymmärrä

Ope saattaa koulussa ihmetellä holtitonta kasvatustani, kun lapsi taatusti kertoo äitinsä siunanneen omatoimiparturoinnin. Tukan mulimisen ajoituskin osui kerrassaan nappiin. Saakohan lapseni pitää hatun päässään, kun menee tänään oopperan lavalle esiintymään? No, ainakin tiedämme, miltä Vilkastus näyttää viisikymppisenä.

Vinkkejä työhyvinvoinnin edistämiseen

Avuliaat ADHD-kollegani jaksavat aina, kaiken kiireen ja stressin keskelläkin, pyytettömästi ilahduttaa ja edistää työtovereidensa hyvinvointia. Harmaata ja ilotonta työilmapiiriä voit piristää seuraavasti:

1) Huolehdin, että asettelen tavarani niin, että kollegani pääsevät harjoittamaan rapistunutta kehoaan. Esimerkiksi kelvatkoon kylmäkaappimme sullotut ja tyrkityt näytteet. Kaapin perällä, ylähyllyistä tavaraa saadakseen pitää  tyrä rytkyen suorittaa akrobaattisia harjoitteita . Lisäbonus (välilevytyrää ei lasketa): hiki pintaan  +4 asteisessa komerossa.

Nuolen kohdalla tavoite. Estelaatikoilla painoa reilut 5o kg.

Nuolen kohdalla tavoite. Jokaisella estelaatikoilla painoa reilut 5o kg.

2) Elän kuin kotonani ja luon rennon ilmapiirin. En tiskaa astioitani tai muitakaan sotkujani, sillä luotaan äitiini, joka kulkee perässäni siivoamassa jälkiäni. Meillä ei ole äitejä näkynyt, mutta viimeistään pikkujoulupileiden aattona Timo Hoskari raivaa tiskialtaaseen tilaa seuraavan vuoden tiskeille.

Vuoden alussa altaaseen vielä mahtuu.

Vuoden alussa altaaseen vielä mahtuu.

Vuoden lopussa Timo Hoskaria jo kaivataan, kun rentoilu on karannut lapasesta.

Vuoden lopussa Timo Hoskaria jo kaivataan, kun rentoilu on karannut lapasesta.

3) Tarjoan vuosikertalevitettä kollegoilleni. Huolehdithan, että käytössänne on useampi vessa niille, joiden vatsa esittää vastalauseen. Sen sijaan, että huolehtisit vanhentuneet evääsi pois yhteisestä jääkaapista, odota! Ne kävelevät itsekseen pois. On paljon mielenkiintoisempaa seurata lohikeiton ryömimistä ulos astiasta kuin kipata se tylsästi biojätteeseen.blogi 003 (2)

4) Sisustan työhuoneeni silmää hivelevin elementein. IMG_1590

Täytyy myöntää, että proffallamme on fengsuit kohdallaan huoneen siivouksen jälkeen ja ovesta pääsee jopa kulkemaan. Yleensä ei pääse.

5) Järjestän iloisia yllätyksiä. Kylmäkaappimme kätköistä löytyi vuoden 2008 pikkujoulueväät. Mikä riemu ja auvo! Näistä vielä tapellaan. Kylmäkaapin formaldehydin katkussa säilytetyt herkut ovat taatusti saaneet pikantin aromin.

Muovipussi oikealla piti sisällään useamman karhutölkin. Käsittämätöntä, ettei niitä ole sosialisoitu!

Muovipussi oikealla piti sisällään useamman karhutölkin. Oluessa täytyy olla jotain pyhää, sillä esimerkiksi maito sosialisoidaan välittömästi yleiskäyttöön, vaikka merkkaisit sen omaksi.

Uusi lukuvuosi ja uudet kujeet

Koulut alkoivat ja loma loppui. Sikäli kun lomaa ehti viettää fudisturnauksien, häiden, mökkiremonttien ja ties minkä sepeämisten välissä. Parit metkut koululaisilta tähän alkuun:

Sateenvarjoteline (entinen)

Jossain vakavassa mielenhäiriöhetkessäni olin päätynyt lasiseen vaasiin, johonka laitoin perheemme sateenvarjot sojottamaan. Nyt vaasi on korvattu huitomisen kestävällä ruukulla. Siitä metka juttu, että suosimani kuramatot, jotka mainiosti liimaavat itseensä ne fudiskentän ärsyttävät kumipurut, imevät kuin musta-aukko myös kaikki lasinsirut. Pari viikkoa jouduin kyyristelemään välilevy kireänä hinkkaamassa mattoa imurilla.

Bussilippupidike (entinen)

Tällaiseen ratkaisuun päätyi tokaluokkainen, kun bussilippujojo jumiutui. Aika hyvä muodonmuutos (vrt. alempi kuva). Ihan äkkiseltään ei tunnistaisi samaksi kapineeksi.

Tässä uusi. Huomaa sukkateipillä teipattu matkakortti.

Osaavat nuo teinitkin, mutta kameraa en ole joka käänteessä älynnyt kaivaa esiin. Täytyy ryhdistäytyä ja huolehtia prioriteeteista. Yksi sentään löytyy.

Rimaskon eksynyt jalkine. blogi 001

Ei ole ysiluokkalainen vielä(kään) löytänyt kenkätelinettä. Tämän kokoluokan kenkiä on onneksi vaikea haihduttaa jäljettömiin.

Mielenkiinnolla odotan, mitä tuleva lukukausi tuo tullessaan. Ainakin tokaluokkalainen on toistaiseksi pitänyt housut jalassaan. Kuulemma.

peeäs: Joku kaunosielu on googlannut hakusanalla ”pippelin kuvia” ja päätynyt tänne blogiin. Tiedoksi, että sellaisia kuvia ei täältä löydy, sorry vaan. Toinen mielenkiintoinen hakusana on ollut ”adhd kahvipöydässä istuminen”. Valitan, siihenkään ei löydy täältä ratkaisua.

Pari ilmaista vinkkiä kuitenkin: ”pärjäile” ja ”ilmastointiteippi”.

Ammattikasvattajien vertaistukiryhmä

Yleensä saan hävetä silmät päästäni, kun kuulen kautta rantain Vilkastuksen tempauksista. Johtuu siitä, että minut on muinoin kasvatettu ”lapsi on kodin käyntikortti”-hengessä.

BadParenting-44412

Eilen, fudiskentän laidalla, varsinainen ammattikasvattajien vertaistukiryhmä kokoontui, kun jutustelin muiden poikalasten äitien kanssa. Siinä me, kolmen lapsen äidit ruodimme jälkikasvumme edesottamuksia. Se on kuulkaa Vilkastuksen ankkurin raahaamiset ja pippelin vilauttelut kesyä settiä siihen verrattuna, mitä kohtalotoverit kertoivat.

Erään kolmen viikarin äidin nuorimmainen oli juonut pissaa päiväkodissa, kun muut pikkuiiskotit olivat yllyttäneet. Oli kuulemma tullut sanomista päiväkodin tädeiltä. Äiti suhtautui poikansa konstailuihin melko maanläheisesti: ”Että ei kannatta pussailla tota meidän poikaa just tänään.” Totesi vielä samaan hengenvetoon, että pojan paitakin piti vaihtaa, kun koko rintamus haisi pissalle. Pikkuerkki oli sentään purskauttanut pissit ulos suustaan.

Vetää hiljaiseksi tämmöinen.

Täytyi ihan pinnistää ja miettiä hartaasti, että olisiko tämän ylittänyttä tointa oman jälkikasvuni listalla. En keksinyt. Teini-ikäinen Rimaskoni katsoi nurmella möyrivää pikkuerkkiä ja totesi lakonisesti: ”Jep, we got a winner here.”

kolmelasta

Terveitä harrastuksia tai sitten ei

Kevät tekee sitkeästi tuloaan ja kaikenlaisia lenkkeilijöitä on ryöminyt esiin koloistaan. Paria asiaa olen jo ehtinyt ihmetellä tässä kevään aikana: Tyhjän hilloamista ja superhessukalsareita.

Oi kaikki lenkkeilyä harrastavat ihmissielut: Miksi hyppelehditte paikoillanne tullessanne liikennevaloihin? Ihan kuin teillä olisi hirvittävä pissahätä. Mikähän maailman onnettomuus tapahtuisi, jos seisoisi vain nätisti hosumatta ja hiljaa paikoillaan? Kyllä hien uudestaan ehtii pintaan samaan, vaikka hetken niissä liikennevaloissa joutuisi seisomaankin. Ihme pelleilyä. Viimeksi asioidessani kaupungilla mieleni teki ärähtää vieressäni eestaas hilloavalle naiselle, että nyt se sohiminen loppuu. Hermoni ovat jo valmiiksi kireänä, kun joudun jatkuvasti seuraamaan herra vilkastuksen liihottelua ja pörräämistä. Ja yleensä vielä sen nielen 7 vuotiaalta. Mutta että aikuinen ihminen ei sen vertaa, että olisi hetken paikoillaan!

 

Toinen ihmetyksen aihe on ollut superhessukalsareiden = juoksutrikoiden hillitön suosio. En taida enää uskaltautua hikoilemaan rupisissa abiverkkareissani, kun  kaikki muut ovat pururadalla verhoutuneet viimeisimmän muodin ja tekniikan mukaisesti juoksutrikoisiin, juoksutakkiin, kompressiosukkiin (!) ja ties mihin juoksuhepeneisiin. Ihan turhaan te niitä hienoja trikooasuja kiskotte päällenne. Eivät ne vauhtia lisää. Sitä paitsi ulkonäkö tai varusteet eivät kerro yhtään mitään ihmisen juoksukyvyistä. Karu kohtalon sormi osoitti tämän minullekin.

Trikoot ovat nyt kuuminta muotia.

Trikoot ovat nyt kuuminta muotia.

Puolimaratonilla, ensikertalaisena silmäilin arvioivasti muita kilpailijoita. Alun ruuhkassa sumputuin kahden vanhemman naisen taakse. Tunnustan ajatelleeni suunnilleen näin: ”noille tantoille en todellakaan ole häviämässä”. Ajatukseni perustui edellä juoksevien noin + 50 vuotiaiden naisten habitukseen. Oli hyllyvää edessä ja takana. Porhalsin ikäneitojen ohi ja olin kirkkaasti alle 1.50 vauhdissa. Aina 18 kilometriin saakka. Sitten en jaksanut. Sinnittelin puolikkaan kuitenkin loppuun, mutta ”ikäneitokaksikko” ohitti minut kevein askelin 20 kilometrin kohdilla. Rouvien ajat olivat 3 ja 4 minuuttia parempia kuin omani, joka lopulta painui hieman yli 2 tunnin. Taisivat ohittaessaan tuumia, että ”Hähää, siitäs sait keltanokka”. Tai sitten eivät. Varsinkin, jos olivat hyviä ihmisiä, eivätkä vahingoniloinneet.

 

Virittelen taas varovasti juoksuharrastustani. Toistaiseksi juoksen vain pyhäaamuisin ennen kello seitsemää tai iltaisin pimeän turvin. Näin vältyn veripäässä kilpailulta ja saan hölkkäillä ihan itsekseni, kun terveet ihmiset ovat nukkumassa. Eikä minun tarvitse sosiaalisessa paineistuksessa sulloutua superhessuasuun.

juoksu2

Kasvatuspaineita osa3

Ankkuriepisodin jälkeen on ollut ”hiljaista” kolttosrintamalla. Liian hiljaista. Siksipä oikeastaan jo odotin, että pian sattuu tai tapahtuu. Osaisinpa ennustaa yhtä hyvin vaikka lotossa.

Viime perjantaina meillä oli töissä kevätkauden avajaiset terassilla. Juhlistimme työkaverin saavutuksia ja kevättä. Sain puhelun vieraasta numerosta kaiken möykän keskelle (Oi kiitos vain, rakkaat ADHD-työkaverini) puoli viiden aikaan iltapäivällä.

Yläkerran naapurimme soitti ja tiedusteli, että missähän kaikki perheenjäsenemme luuhaavat, kun Vilkastus on siellä hänen hoivissaan, yksinäinen ja kovasti huolissaan.

Vilkastus oli räplinyt puhelimestaan PUK-koodin kyselyn näytölle, eikä voinut itse soittaa. Siksi lapsi oli mennyt naapuriin huolensa kanssa. Ekaluokkalaiselle on toki pitkä aika odottaa iskää kotiin saapuvaksi 16.30, kun itse on päässyt koulusta jo keskipäivällä kotiin. Eikä Vilkastus tietenkään ollut korvaansa lotkauttanut, kun olin kertonut hänelle aamulla moneen kertaan, että viivyn töissä poikkeuksellisesti iltamyöhään…

Oivia kasvatusniksejä meille toistaitoisille.

Oiva kasvatusniksi meille toistaitoisille.

 

Kerroin naapurille ja Vilkastukselle, että y-kromosomillinen huoltaja on näillä minuuteilla kotona. Ei hätää. En tiedä naapurin mielikuvista, mutta puhelun taustalla mölyävät nousuhumalaiset työtoverini  tuskin kiillottivat vanhemmuuden kilpeäni.

Vilkastus osaa järjestää asiansa niin, että tarina sai tänään jatko-osan. Ekaluokkalainen palautti kouluun myymiensä Kevätpörriäisten rahat. Opettaja tilitti lapselleni 3 euroa.

Vilkastus soitti minulle intoa piukassa välittömästi koulusta päästyään, että saisiko hän ostaa karkkia. Minä siihen, että osta nyt sitten, omatpa ovat rahasi.

Noin tunnin kuluttua yläkerran naapurin puhelimesta soitettiin taas. Tällä kertaa äänessä oli Vilkastus: ”Kun mä olin siellä kaupassa, niin mun puhelin katosi.”

– Siis hukkasit puhelimesi? Onko mitään tietoa tai havaintoa, että mihin?

– Ei ole. Putosi kai mun taskusta. Ehkä. Tai sitten se jäi sinne bussiin. En tiedä. Voitko soittaa sinne bussiin? Tai sinne, mihin aina soitat niistä bussilipuistakin?

En yrittänyt tavoittaa bussia. Mutta lapseni numeroon yritin soittaa monta kertaa. Numero oli suljettu. Ilmoitin miehelleni, että sulkee liittymän, joka on hänen vastuullaan. Mies lupasi hoitaa asian, kunhan pääsee kotiin.

Oma työpäiväni venyi ja olin reilusti miestä myöhemmin kotona. Tiedustelin puhelimen kohtaloa pojaltani ja mieheltäni liittymäasiaa. Ihan kuin olisin puhunut vierasta kieltä tai maininnut asiasta ensimmäistä kertaa: ”Puhelin? Mikä puhelin? Mikä liittymä?”

Lopulta mies sai aikaiseksi liittymän sulkemisen. Puheluerittely tosin paljasti, että Vilkastuksen liittymästä oli jo ehditty soittamaan… ta-ta-daa: Kongoon! Tiedoksi, että suuntanumero sinne on 243, jos jollakulla sattuu olemaan akuuttia asiaa Kinshasaan, esimerkiksi Suomen kunniakonsulille,Nicholas B. Davenportille.

Kongopuhelu