Erilainen lapsi

Tokaluokkalaiseni on rakastanut esiintymistä ja huomion keskipisteenä oloa. Ihan aina. Eikä tämä ominaisuus ole todellakaan esimerkin tai kasvatuksen tulosta. Meidät tuntevat tietävät, että kuulun mieheni kanssa niihin punasteleviin ihmisiin, jotka yrittävät piiloutua toistensa selän taakse kaikissa julkisissa tilanteissa.

Kolmas lapseni otti yleisön haltuunsa jo synnytyssalissa. Jalkopäähäni kerääntyi kaksi synnytyslääkäriä, lasten lääkäri, kätilö ja lasten hoitaja hämmästelemään yllätysperätilasynnytystä. Sanoisin, että vähemmän hilpeä tilanne tällaiselle ujolle ihmiselle.

ujo

Vilkastus pääsi tänään parrasvaloihin koulun kevätesityksessä. Tokaluokkalainen liihotteli 8. luokkalaisten tyttöjen keskellä tyllihameessa heitellen kukkasia. Rimasko röyhelöhameiselta veljeltään:

– Etkö sä pelkää, että kaverit nauraa sulle?

– Ei ne naura.

– Mistä tiedät?

– Koska mulla on kaikki naiset.

Menipä isoveli hiljaiseksi. Kerrankin.

baletti

Mainokset

Isoveli valvoo

Tytär katseli epäuskoisena Rimaskon fudiskavereiden koheltamista: ”Pelottavaa, että noi saa ajaa autolla parin vuoden kuluttua”. Niinpä.

Viikko sitten langetin Rimaskolle pikkuveljen kirjoitusläksyn valvontatehtävän, kun tiesin kökkiväni töissä normaalia myöhempään. Kuningasajatukseni oli, ettei Vilkastuksen olisi tarvinnut illalla väsyneenä puurtaa vihatun askareen parissa. Musta-aukko tarinan tiimoilta käyty rähinä mielessäni ohjeistin esikoista, että vaatii pikkuveljeään suullisesti kertomaan tarina-aikeensa ennen varsinaista kirjoittamista.

Saavuin töistäni tyhjään kotiin ja tarinavihko oli jätetty pöydälle arvioitavakseni. Tarina näytti juuri siltä kuin olin pelännyt: ”Vartin sutaisu ja äkkiä palloa potkimaan”.

bloki 018

Herrojen palatessa urheilemasta illallispöytään, luetutin tokaluokkalaisen hengentuotteen Rimaskolla. Teini näytti hölmistyneeltä.

– Ei tämä ole se tarina, jonka Vilkastus sanoi kirjoittavansa.

– Et sitten tarkistanut ennen kuin lähditte palloa potkimaan?

– En, kun et pyytänyt.

Valmiin tarinan sijasta sain kuitenkin nähtäväkseni vammoja, joita isoveli oli pienemmälleen fudiskentällä kolhinut. ”Vilkastus on niin taitava, että sitä pitää rikkoa saadakseen pallon”.

bloki 001

Totisesti odotan  henkistä kasvua saapuvaksi kotiimme. Sitä ruumiillista olen ällistellyt viimeisen vuoden aikana.

"Saanks mä ottaa toisenkin kerran lisää?” Ymmärrän, että sienipasta on kevyttä, mutta tämä on kolmas lautasellinen. Ei riitä tämäkään ruokamäärä ilmeisesti aivojen kehitykseen. Ohueen varteen on tosin tullut 14 cm lisää pituutta vuoden aikana.

”Saanks mä ottaa toisenkin kerran lisää?” Ymmärrän, että sienipasta on kevyttä, mutta tämä on kolmas lautasellinen. Ei riitä tämäkään ruokamäärä ilmeisesti aivojen kehitykseen. Ohueen varteen on tosin tullut 14 cm lisää pituutta vuoden aikana.

Ei tarvitse ihmetellä miksi sosiaalinen elämämme rajoittuu kodin seinien sisäpuolelle. Eihän näiden kanssa kehtaa lähteä mihinkään syömään.

 

Kosto ujoudesta

Aamutee purskahti nenästäni, kun Rimasko kertoi veljensä jälleen niittäneen kyseenalaista mainetta. Tukka pystyssä, vielä unesta pohmeloinen teini veljelleen aamupalapöydässä: ”Mun kaverit kertoi, että sä olet ihan pimee. Niillä oli näyttää videokin.” Perheen reaktio oli seuraava:

Minä: Haluanko kuulla tämän?

Rimasko: Et halua.

Vilkastus: Mitä mä taas oon tehny?

Tytär: Voi ei!

Mies: Ei mitään uutta.

Älyhoi

Ysiluokkalaiseni kaverit olivat bussissa kiinnittäneet huomionsa itsekseen höpöttelevään tokaluokkalaiseen. Miehen alut olivat naureskelleet Vilkastuksen yksinpuhelulle ja ottaneet siitä videon. Ylpeä isoveli oli saanut nauttia mielenkiintoisesta videopätkästä koulussa.

Videolta kuulemma näki, kuinka muut matkustajat olivat ihmetelleet pikkumiehen monologia ja vähän taaemmiltakin penkkiriveiltä alkaneet kurkkia, että mitä ihmettä siellä tapahtuu. Nolointa katsottavaa oli vilkastuksen ”ampumisleikki”. Lapsi oli laahannut jonkun kepin mukanaan ja tähtäili sillä bussin ikkunasta, samalla tussahdellen ja  muutakin miehekästä sotamölyä pitäen. Video päättyy, kun Vilkastuksen vieressä istunut mies repeää nauramaan.

Tokaluokkalaisen mielenmaisemaa. Tiedoksi, että piirtäminen ei ole hiljaista puuhaa, vaan se myös ääninäytellään piirtämisen lomassa.

Tokaluokkalaisen mielenmaisemaa. Tiedoksi, että piirtäminen ei ole hiljaista puuhaa, vaan kaikki räjähdykset ja ties mitkä posahdukset ääninäytellään piirtämisen ohessa.

Vilkastuksella oli käytökseensä selitys valmiina. Tokaluokkalainen oli tajunnut, että isoveljen kaverit huomasivat ja hihittivät hänen yksinpuheluilleen. Niinpä hän oli halunnut naurattaa isoja poikia vielä enemmän. Jostain täysin käsittämättömästä syystä tokaluokkalaiseni on rakastanut esiintymistä aina. Siksi huomionosoitukset pelleilystä vastaavat bensan kaatamista liekkeihin. Videolla taisi ”roihuta” oikein tosissaan. Muut matkustajat tuskin tajusivat, että Vilkastus esiintyi ysiluokkalaisille. En voi muuta kuin vain toivoa, ettei kovin moni tuttu istunut samassa kuljetusvälineessä.

outo

Rimasko huomautti pikkuveljelleen, että ihmiset eivät puhu busseissa itsekseen. Paitsi hullut.

Olen aina pitänyt matalan profiilin ylläpitämistä hyveenä. Ei onnistu tokaluokkalaiseni kanssa. Ikinä. Onko tämä jokin ylemmän voiman kosto omasta ujoudestani?

Vaikeimman kautta

Huomaan usein, että olen täysin eri aaltopituudella 8-vuotiaani kanssa. Erityisesti silloin, kun on puhe koulutehtävistä:

Aikuisen logiikalla laatikkoon olisi piirrelty ehkäpä rahoja. Vilkastuksen mukaan antaminen ja henkilöt olivat tärkeitä tapahtumia. Onpahan lasku kuitenkin oikein.

Aikuisen logiikalla laatikkoon olisi piirrelty ehkäpä rahoja. Vilkastuksen mukaan antaminen ja henkilöt olivat tärkeitä tapahtumia. Onpahan lasku kuitenkin oikein.

Tokaluokkalaiseni tuskailee jatkuvasti kirjoitustehtävien kanssa. Koulussa on kuulemma kivaa, mutta kirjoittaminen on ihan kamalaa. Mielenkiintoinen juttu, sillä Vilkastus on yllättäen aika näppärä lukija, vaikka takapuoli ei tuolissa pysykään.

Viime viikonloppuna tokaluokkalaiseni piti kirjoittaa tarina, jossa ohjeen mukaan piti olla päähenkilö, sivuhenkilö, ongelma, ongelman ratkaisu, huippukohta ja lopetus. Hampaitaan kiristellen Vilkastus raapusti tarinaansa reilut kaksi tuntia (käsilläseisonnat yms. heilumiset mukaan lukien):

Käsivaralla alleviivaaminen on sääntö myös matikassa, koska viivotinta käytetään  ihan muihin juttuihin, kuten autoratojen rakenteluun.

Käsivaralla alleviivaaminen on sääntö myös matikassa, koska viivotinta käytetään ihan muihin juttuihin, kuten autoratojen rakenteluun.

Haastattelin lastani:

– Missä on tarinan huippukohta?

– No se ”yhtäkkiä”, et sä tajuu?

– Mitenkä lopetus?

– Se lukee siinä, että LOPPU!

– Entäpä ongelma ja ongelman ratkaisu?

Vilkastuksen mukaan koko tehtävä kirjoittamisineen oli yhtä ongelmaa alusta loppuun.

Kerroin lapselleni, että tämä ei ihan riitä. Lapseni mukaan olen ilkeä hirviöäiti ja vaadin ehdottomasti likaa. Hirviöäiti-natsimutsi ilmoitti lapselleen, että kaikki viihdetoiminta ja elektroniikka saavat odottaa tarinan valmistumista vaikka maailman loppuun asti. Sotatila tai vastaava ilmentänee kotimme viikonlopun ilmapiiriä.

writing

Mikähän siinä on, että rakkauskirjeitä lapsi kirjoittaisi entiselle opettajalleen, mutta läksyistä kehitetään elämää suurempi tragedia?

Vastaus lienee tässä. Kysymys kuului: ”Mistä sinä erityisesti pidät?”

bloki 010

Vanhemmuus on sielunvihollisen aikaansaannosta

Hetken elättelin jo toivoa, että Vilkastus olisi ryhdistäytymässä = laskeutumassa tälle planeetalle. Saan jatkaa toivomista ja Rennien syömistä.

Vuosi sitten lapseni ei tajunnut käsitteitä ”huominen” tai ”eilinen”, saati kellonajoista yhtään mitään. Edelleen ajasta mitään tajuamaton lapseni avasi keskustelun:

– Mun pitää mennä siviiliin.

– Mitä tarkoitat? Mihin siviiliin?

– No sinne mihin joutuu, jos ei voi mennä armeijaan.

– Ai siviilipalvelukseen? Miksi niin?

– No kun mä tanssin isona joka päivä ja esitän rooleja, niin mä en ehdi enkä voi mennä armeijaan.

Tokaluokkalaisella on selkeät suunnitelmat tulevaisuudestaan, vaikka vain hatara aavistus huomisesta, kellonajoista tai ajan kulumisesta.

Matematiikassa suhteellisen näppärä lapseni vajosi tänään epätoivon suohon yrittäessään ratkaista kellonaikalaskuja matematiikassa. ”Mahdotonta! Mä vihaan kelloa!” Jaksoin tunnin neuvoa kärsivällisesti ja ymmärtäväisesti ohjeistaa tokaluokkalaistani läksyissä, vaikka Vilkastus oli heittäytynyt no-can-do-tilaan. Lopulta otsasuoneni alkoi sykkiä uhkaavasti.

Onneksi en tiennyt, että tämä oli vasta kärsivällisyyteni koettelun alkusoittoa. Muutoin olisin paennut pimeään tilaan ja huojuttanut itseäni edestakaisin silmät ummessa.

Matematiikan läksytaistelun jälkeen Vilkastus kaivoi aapisen esiin kahdessa osassa lukeakseen lukuläksynsä: ensin aapisen vesivahinkoa kohdanneet sisuslehdet ja repun tonkimisen jälkeen myös ydinräjähdyksen kokeneet kannet. Vilkastus huomasi julmistuneen ilmeeni ja kiirehti huomauttamaan: ”Ope on jo nähny tän.”

Vuoropuheluni tokaluokkalaisen kanssa eteni jotenkin tätä rataa:

– Mitä tälle kirjalle on tapahtunut? Sinähän sait tämän uutena!

– Heikkoa tekoa.

– Miten tämä on hajonnut?

– En tiedä. Hajosi vaan.

Ja niin edelleen. Vilkastuksen mukaan aapisen sidonta on hauras ja se on hajonnut itsekseen hänen repussaan. Kirjan hajoamista ei ole voinut mitenkään estää.

Pääsin harrastamaan kirjansidontaa. Siihen vierähti muutama arvokas tovi. Jo valmiiksi äreää mielentilaani maustoi vielä Rimaskon mielenosoitus, kun olin estänyt Netflixin käytön. Huomasin nimittäin viikonloppuna, että isäni Netflix-tunnukset ovat olleet perheemme teinistön ahkerassa ja salaisessa käytössä. Tietenkin ilmoitin isälleni, että vaihtaa salasanansa. Tästä eivät pubertantit juuri ilahtuneet.

Viimeinen pisara ärtymyksen maljani ylivuodattamiseen oli havainto, että Vilkastus hukkasi tänään upouuden hupparinsa ja piponsa. Totean tähän, että eipä ole huolellisuuden polun ruoho lapseni paljosta kulkemisesta litteäksi tamppautunut.

Tämän päivän jälkeen olen suhteellisen varma, että vanhemmuus ja lasten kasvatus ovat pirun keksintöjä.

teinimutsi

Vaikeita kysymyksiä

Miksi jälkikasvuni esittää kaikki hankalat kysymyksensä julkisesti? Tietyn asteinen välittömyys on mielestäni hyvä asia, mutta kaikkia keskusteluita ei ole tarkoitettu julkiseen levitykseen.

Esimerkiksi ruuhkaisessa kaupan kassajonossa on vähän nihkeää antaa sukupuolivalistusta tokaluokkalaiselle.

Lapseni oli napannut kassajonossa käteensä kondomin.

– Voinko mä saada tän?

– Se ei ole karkkia eikä lasten juttu. Laita takaisin.

Tässä vaiheessa takanani seisova nuorehko mies hihitti ja edessä ostoksiaan hihnalle lastaava vanhempi rouva näytti kauhistuneelta.

– Mikä tää on? Kon- kon.. KONDOMI! Tässä lukee, että kondomi.

– Niin lukee. Laita takaisin.

Vilkastus oli saanut kirkkaalla äänellään herätetyksi kaikkien kaupassa asioivien huomion. Nuori mies takanani oli jo nojautunut eteenpäin uteliaana. Vanhempi rouva puisteli päätään ja kassaneiti tyrskähteli itsekseen.

Lapsi laittoi ehkäisyvälineen takaisin hyllyyn ja näytti miettiväiseltä.

– Onko kondomi se juttu, joka laitetaan pippelin päälle?

– Just se juttu.

Tähän väliin huomautan, että lapseni puhui edelleen suhteellisen kantavalla äänellä. Useampikin henkilö takanani tyrskähteli. Yritin vajota syvemmälle takkini sisään.

Piinaava jonotus jatkui vielä tovin ja lapseni aivot selvästikin askartelivat edelleen tämän kiehtovan teeman parissa. Edelläni asioinut vanhempi rouva oli ostokset tehtyään jäänyt kuuntelemaan ja töllisteli kulmakarvojaan kohotellen oven suussa.

Olin juuri maksamassa ostoksiani, kun lapsi kovaäänisesti vaati taas huomiotani:

”Miksi siinä sitten lukee, että sen on mansikan makuinen?”

Aika monen jonottajan sekä kassaneidin itsehillintä petti ja ympärilläni hörötettiin ääneen. Lupasin jälkikasvulleni, että puhutaan tästä aiheesta lisää kotona. Nuori mies takaani kommentoi hihityksensä lomasta: ”Sääli, olisin halunnut kuulla”.

Olisi pitänyt vain ostaa se kondomi ja hoitaa valistuskeskustelu kotona. Vähään aikaan en asioi lähikaupassamme.

cola-mansikka-kondomit