Uutinen Suomen Pisa-menestyksestä

Lehdessä oli juttu Suomen Pisa-menestyksestä, jos sitä menestykseksi voi kutsua. Syy suomalaisten sijoituksen putoamiseen Pisa-listalla kaadettiin opettajakoulutuksen niskaan. Mainittiin myös oppilaiden motivaation puute. Läheltä seuranneena, lapsiani ja tulevia opettajiakin opettaneena väittäisin, että syyt ovat syvemmällä.

Suomalaisten kulttuuri on muuttunut paapovammaksi kaikilla elämän osa-alueilla. Yksilön vastuuta on siirretty yhä enemmän yhteiskunnalle. Lapsiltakaan ei pitäisi pahemmin vaatia mitään, kun muuten niille tulee traumoja. Vai mitä luulette, olisiko Pisa-tutkimuksen kärkimaissa, Kiinassa, Japanissa ja Singaporessa edes keskusteltu ”opettaja Korhosesta”? Ei, kun oppilaat eivät haistattele siellä opettajilleen.

opiskelu

Esimerkkejä elävästä elämästä riittää. Aloitetaan peruskoulun alkutaipeesta, ekaluokasta. Säästösyistä pieniä koulunsa aloittavia lapsia on tungettu suuriin ryhmiin. Yhdellä opettajalla on huonossa tapauksessa kolmisenkymmentä iiskottia vahdittavanaan. Opeta niille nyt matikkaa, kun suuri osa opettajan ajasta menee alkeellisten käytöstapojen ohjaukseen. Kaverini oli ollut sijaistamassa alakoulussa. Hänen mukaansa tavoitteena oli, että kukaan ei kuole. Matikka ja muut jutut olivat listalla vasta hengissä pysymisen jälkeen.

Peruskoulun yläkoulun puolelle siirtyneet lapseni kertovat melkoisia juttuja kouluarjestaan. Voisi kuvitella, että 13-16 vuotiaat olisivat jo tajunneet koulussa olemisen perusidean. ”Mitä hyötyä on näistä Wilma-merkinnöistä?” kysyi eräs veivikaula opettajaltaan. Toinen Suomen toivo ryömi lattialla kuin mittarimato, kun piti tehdä koulutehtäviä. ”Mitä välii”, tuumasi teini, kun kansankynttilä moitti oppilasta tekemättömistä tehtävistä.

Meillä Suomessa kouluun PITÄÄ mennä. Monissa muissa maissa kouluun PÄÄSEE. Siinä on vissi ero. Pisa-menestys on myös Suomen politiikan valintakysymys.  Hyviä Pisa-tuloksia saadaan ainoastaan panostamalla kouluihin. Jos maanviljelijältä otetaan traktori pois ja annetaan harava tilalle, niin tuotanto romahtaa. Katsokaa ympärillenne. Peruskoulut ovat jo pitkään haravoineet traktorilla ajelun sijaan.

Ihmiset passivoiva suomalainen politiikka on levinnyt yliopistoon saakka. Sieltä niitä opettajiakin valmistuu. Eräs tuleva opettaja istui luennolla silmät puoliummessa. Luennon loppupuolella hän kysyi vetelällä äänellä: ”Tuleeks nää luentomateriaalit nettiin?” Mieleni teki kysyä, että eikö pysy kynä kädessä.

Yliopisto-opiskelijat puhuvat nykyään tulevansa kouluun. Kai opiskelu tuntuu koululta, jos omasta opiskelustaan ei tarvitse kantaa vastuuta. En tiedä missä nämä parikymppiset ovat kasvaneet, kun luulevat kaiken pyörivän heidän napansa ympärillä. Professoreilta ja lehtoreilta vaaditaan ties mitä. Esimerkiksi pitäisi sovittaa luennot opiskelijoiden aikataulujen mukaan, yksilöllisesti.  Ja rästitehtäviä pitäisi järjestää, kun tehtäviä ei ehditty A) työn B) opiskelijabileiden C) laiskuuden vuoksi.

Ja vielä yliopistollakin opiskelijat tarvitsevat ohjausta alkeellisten käytöstapojen opetteluun. Pölistään, tullaan myöhässä, räplätään kännykkää. Eipä pahemmin eroa yläkoulun meiningistä. Mittarimatoihin en ole kuitenkaan vielä törmännyt.

Sanotaan opettajakoulutuksesta mitä hyvänsä, niin lähikoulumme opettajat ovat käsittämättömän hyviä. Ja niillä on yli-ihmisen kärsivällisyys ja hermot. Ekaluokkalaiseni taisteli matikan lisätehtävien kanssa kotona ja tarjosin apuani.  Kerroin mikä on laskutehtävän idea, mutta lapsi kärsimättömyyksissään vänkäsi vastaan eikä kuunnellut.  Jossain vaiheessa oma pinnani kiristyi ekaluokkalaisen kiukuttelusta. Laskiessani hiljaa mielessäni kymmeneen mietin, että ekaluokkalaisen opettajalla on useampi tällainen inttäjä-ei-kuuntelija- vaatija roikkumassa hihassaan.

Kysyin ekaluokkalaiselta, että suuttuuko opettaja teille koskaan? ”No ei silleen ku sä”, poika puuskahti. Miltä planeetalta opet ovat tulleet lasteni kouluun? Syövätkö he rauhoittavia? Entä Rennietä?

ope

Mainokset