Terveitä harrastuksia tai sitten ei

Kevät tekee sitkeästi tuloaan ja kaikenlaisia lenkkeilijöitä on ryöminyt esiin koloistaan. Paria asiaa olen jo ehtinyt ihmetellä tässä kevään aikana: Tyhjän hilloamista ja superhessukalsareita.

Oi kaikki lenkkeilyä harrastavat ihmissielut: Miksi hyppelehditte paikoillanne tullessanne liikennevaloihin? Ihan kuin teillä olisi hirvittävä pissahätä. Mikähän maailman onnettomuus tapahtuisi, jos seisoisi vain nätisti hosumatta ja hiljaa paikoillaan? Kyllä hien uudestaan ehtii pintaan samaan, vaikka hetken niissä liikennevaloissa joutuisi seisomaankin. Ihme pelleilyä. Viimeksi asioidessani kaupungilla mieleni teki ärähtää vieressäni eestaas hilloavalle naiselle, että nyt se sohiminen loppuu. Hermoni ovat jo valmiiksi kireänä, kun joudun jatkuvasti seuraamaan herra vilkastuksen liihottelua ja pörräämistä. Ja yleensä vielä sen nielen 7 vuotiaalta. Mutta että aikuinen ihminen ei sen vertaa, että olisi hetken paikoillaan!

 

Toinen ihmetyksen aihe on ollut superhessukalsareiden = juoksutrikoiden hillitön suosio. En taida enää uskaltautua hikoilemaan rupisissa abiverkkareissani, kun  kaikki muut ovat pururadalla verhoutuneet viimeisimmän muodin ja tekniikan mukaisesti juoksutrikoisiin, juoksutakkiin, kompressiosukkiin (!) ja ties mihin juoksuhepeneisiin. Ihan turhaan te niitä hienoja trikooasuja kiskotte päällenne. Eivät ne vauhtia lisää. Sitä paitsi ulkonäkö tai varusteet eivät kerro yhtään mitään ihmisen juoksukyvyistä. Karu kohtalon sormi osoitti tämän minullekin.

Trikoot ovat nyt kuuminta muotia.

Trikoot ovat nyt kuuminta muotia.

Puolimaratonilla, ensikertalaisena silmäilin arvioivasti muita kilpailijoita. Alun ruuhkassa sumputuin kahden vanhemman naisen taakse. Tunnustan ajatelleeni suunnilleen näin: ”noille tantoille en todellakaan ole häviämässä”. Ajatukseni perustui edellä juoksevien noin + 50 vuotiaiden naisten habitukseen. Oli hyllyvää edessä ja takana. Porhalsin ikäneitojen ohi ja olin kirkkaasti alle 1.50 vauhdissa. Aina 18 kilometriin saakka. Sitten en jaksanut. Sinnittelin puolikkaan kuitenkin loppuun, mutta ”ikäneitokaksikko” ohitti minut kevein askelin 20 kilometrin kohdilla. Rouvien ajat olivat 3 ja 4 minuuttia parempia kuin omani, joka lopulta painui hieman yli 2 tunnin. Taisivat ohittaessaan tuumia, että ”Hähää, siitäs sait keltanokka”. Tai sitten eivät. Varsinkin, jos olivat hyviä ihmisiä, eivätkä vahingoniloinneet.

 

Virittelen taas varovasti juoksuharrastustani. Toistaiseksi juoksen vain pyhäaamuisin ennen kello seitsemää tai iltaisin pimeän turvin. Näin vältyn veripäässä kilpailulta ja saan hölkkäillä ihan itsekseni, kun terveet ihmiset ovat nukkumassa. Eikä minun tarvitse sosiaalisessa paineistuksessa sulloutua superhessuasuun.

juoksu2

Sairasta kilpailuhenkeä ilmassa

Kilpaurheilutaustani tai joku vastaava persoonallisuushäiriö aiheuttaa lisäkuumotusta työmatkapyöräilyyni. En mitenkään pysty siihen, että polkisin fillarillani työmatkat maisemista nauttien. En, jos samalle reitille osuu muita pyöräilijöitä. On kilpailtava. Sille ei voi mitään. Enkä usko, että vain minä olen ainokainen hullu reitilläni. Sen verran kiivasta polkemista olen todistanut myös muiden pyöräilijöiden taholta. Sama homma myös lenkkipoluilla: ”Menen vain omaa vauhtiani”, tarkoittaa oikeasti: ”Kunhan takanani läähättävä kalsarityyppi ei pääse ohitseni”.
competitive_yep
Erään kerran halusin hiukan näyttää ”kaapin paikkaa”  möhömahaiselle trikoohousumiehelle. Viilettelin pyörälläni miehen ohi, muka rennosti. Äijäpä jäikin sitkeästi roikkumaan takarenkaani tuntumaan. Lisäsin vauhtia, kunnes lopulta poljin jo niin raivoisasti kuin kykenin. Taakseni en kehdannut vilkuilla, mutta liikennevalot pakottivat pysähtymään. Jouduin pidättelemään hengitystäni, jottei kiusankappalepeesailija  olisi huomannut, että olin läkähtymäisilläni. Möhömaha kommentoi liikennevaloissa, epäsuomalaisesti, iloisesti huikkaamalla: ”Sulla on kiva matkavauhti. Saanhan vielä peesailla muutaman kilsan?”

Valheellisen hymyn saattelema, ”ilman muuta”-vastaukseni, vaati huikeaa ponnistelua, sillä hengitykseni ei suinkaan ollut tasaantunut ja sydänkin vielä läpätti äskeisen miljoonaa polkemisen jälkimaininkeina.
Reilu sata metriä liikennevalojen jälkeen tein muina naisina yllätyskäännöksen pienelle hiekkapolulle. Kun perässäroikkuja oli polkenut riittävän etäälle ohitseni, palasin takaisin pyörätielle entistä nöyrempänä. Siitä lähtien olen jättänyt kondomiasuiset betonireidet rauhaan, enkä provosoidu heidän härnäilyistään.

Tuoreempi nöyryytys tapahtui viime viikolla. Olin töistä lähtiessäni päättänyt pyöräillä hissukseen, kun orastava päänsärky lupaavasti kolkutteli silmieni takana. Pyörätien pitkällä suoralla jumiudun jonkun jopottelijan hanuriin kiinni. Täti-ihmisen tahti oli niin reipas, etten olisi voinut ohittaa ilman selkeää vauhdin lisäystä, mutta toisaalta niin verkkainen, että jouduin jarruttelemaan.

Niinpä päätin polkaista seuraavan ylämäen hiukan kiihkeämmin karistaakseni mokoman amatööripyöräilijän. Ja että saisin taas körötellä päänsäryissäni kaikessa synkkyydessäni ihan rauhassa. Vaan mitä huomasinkaan ylämäen jälkeen bussipysäkin seinän heijastuksesta? Jopottelija roikkui kannoillani tiukasti kuin iilimato! Lisäsin vauhtia, vaikka olo tuntui karmealta. Ja silti seuraavankin bussipysäkin heijastus paljasti naisen kuvatuksen seuraavan. Arvelin, että tyyppihän suorastaan vittuilee.

Arviolta viisi kilometriä ohitusepisodin jälkeen, kun suunnittelin jo oksentavani salaa takkini sisään, nöyrryin ja käännyin lopulta katsomaan taakseni. Siellä ei ollutkaan ketään. Seuraavan bussipysäkin kohdalla viimein älysin, että olinkin ajanut karkuun omaa peilikuvaani.

kisa3

Ja kun tässä nyt oikein itsesäälissä ryvetään, niin laitetaan vielä kuva pääsiäisen berlininmunkeista. Tämä sopii tänne antiströmsöön sivuille kuin nyrkki silmään.

nailed it_pinterest fail

Vasemmalla tavoite, oikealla tulos. Voittajafiilis.