Vaiston varassa

Vaistoon kannattaa luottaa. Istuin kaikessa rauhassa mikroskoopin ääressä ihmettelemässä illiäisiä, kun kaksi miespuolista kollegaani ilmaantuivat paikalle. Jo herrojen saapuessa, oikein kaksin kappalein, tunsin pakoreaktion sisimmässäni. Sähköinen tunnelma levisi kuin vesirokko.

Sananvaihto miesten kanssa alkoi säästä siirtyen tavanomaisiin työasioihin. Ihokarvani olivat pystyssä, mutta ulkoisesti tyynenä odotin mitä tuleman pitää.

– ”Niinku me öö… aateltiin tässä X:n kanssa, että jos sä ajaisit sitä firman pakettiautoa, kun lähdetään Hirvensalmelle.”

nainen ratissa

Haa! Tiesin. Olivat oikein kahteen mieheen ”ajatelleet”, kun tiesivät suhteestani autolla ajamiseen.

Toinen esimerkki vaistoon luottamisen hyödyllisyydestä on tältä aamulta. Räpläsin hikikarpalot otsalla juosten pikaliiman korkkia auki, joka tuntui kiinni hitsatulta. Sisäinen ääneni kirkui mikrosekunnin liian myöhään, ettei korkkia pitäisi ainakaan hampailla yrittää vääntää auki.

On kyllä voittajafiilis lähteä töihin pikaliimaputkilo suun pielessä roikkuen.

pikaliima

Mainokset

Erilaisia supersankareita

Aika monissa kodeissa asuu ”Joku”. Joku on se näkymätön tyyppi, joka jättää tavarat levälleen, siivoaa ja pyyhkii pölyjä. Tiedätte varmaan kyseisen laimean ja ilottoman vitsin. Meidän perheessämme ei onneksi enää uskota Jokun olemassaoloon. Siitä olen pitänyt huolen.

Kuinka ollakaan, olen saanut Jokun tilalle kaksi uutta näkymätöntä hahmoa arkeani ärsyttämään: ”Enainakaanmä” ja ”Tuulikonemies”. ”Enainakaanmä” on toiselta nimeltään ”Seolitoi” tai ”Ensemäollu”. Tämä ilkimys pissii kotisi vessanrenkaalle ja jättää jarrutusjäljet pönttöön. Enainakaanmä hukkaa tavarasi, rikkoo kodin irtainta ja kantaa mitä ihmeellisimpiä tavaroita kotiisi, kuten ruosteisia ankkureita. Sama tyyppi tyhjentää jääkaappisi, juo siirapin pullosta, syö korppujauhon purkista samalla levitellen murusia pitkin lattioita, tuhrii mustia sormenjälkiä seiniin, syö huulirasvasi, likaa peilit rasvaisilla nenän jäljillä ja jättää likaiset astiansa pitkin keittiötä.

 

päläpälä

Tässäpä teille erilainen supersankari, joka löytyi Me Naiset -lehden välistä. Jollain on viirannut päästä. Ihan mielenkiinnosta kysynkin: Miten tähän nimiratkaisuun on päädytty? Humalassa?

Perheessämme on kolme, välillä neljä Enainakaanmä-ehdokasta. Vinkkinä muille, jotka joutuvat saman hermoja raastavan tyypin kanssa asioimaan, että lasten ja miehen haastattelutekniikkaa kannattaa muuttaa, mikäli mielii eroon tästä kirotusta Enainakaanmä-hahmosta.

Otetaan esimerkiksi tilanne eiliseltä, kun töistä tullessani löysin lattioiltamme puolukoita. Äreään äänensävyyn esitettyyn: ”Kuka on syönyt puolukoita?” -kysymykseen olisi vastattu, että ”enainakaanmä” ja vieläpä kolmeen kertaan. Sen sijaan kysyinkin Vilkastukselta, että ”Laitoithan sen puolukkakulhon jo tiskikoneeseen, vai söitkö ihan suoraan pakastepussista?” Lupaan, että tämmöinen suoraan, kylmästi syyllistävä haastattelutekniikka toimii miltei aina. Pitää vain vetää oma rooli uskottavasti ja esittää tietävää. Toinen vaihtoehto on armeijan malli, jossa kaikki siivoavat puolukkasotkuja yhden tunaroinnin vuoksi.

”Tuulikonemies” on jo vähän erikoisempi. Hän seuraa sinua, pyöräilijä! Tuulikonemies aidosti murehtii pyöräilijöiden kunnon kohottamisesta. Hän on se, joka kääntelee väsymättömästi ja ahkerasti näkymätöntä tuulikonetta, jolloin  napakka vastatuuli on taattu! Aina ja kaikkialla. Ihan sama mihin suuntaan poljet, niin Tuulikonemies tekee pyöräilystäsi tuplasti raskaampaa. Tuulikonemies ei sairastu koskaan ja lomailee ainoastaan, kun et hyppää pyörän selkään.

Tuulikonemies ei yleensä jalankulkijoista piittaa, mutta onneksi hänen ystävänsä  Sadekonemies huolehtii niistä, joiden sateenvarjo jäi vahingossa kotiin.

Ja onhan näitä arjen vaikeuttajia muitakin, kuten ne maan alla puuhastelevat pikkumiehet, jotka ovat Helsingin Energialla töissä. Pikkumiehet tekevät reikiä ja halkeamia niihin kaukolämpöputkiin ja huolehtivat, että kuoppien kaivajilla riittää töitä vuodesta toiseen. Vai miten muuten selittyy se, että Helsingin Energia korjaa täsmälleen samaa kohtaa kaukolämpöputkesta joka ikinen vuosi? Luulisi, ettei ole kannattavaa tehdä sutta ja sekundaa.

 

Niin koettu. Niin nähty. Sitä paitsi sama pätee kevyenliikenteen väylälläkin.

Niin koettu. Niin nähty. Sitä paitsi sama pätee kevyenliikenteenväylälläkin.

Pitäkää silmänne auki. Huomaatte enemmänkin näitä näkymättömiä hahmoja ympärillänne. Ja koska  olen taas kunnollisena ihmisenä ja huoltajana ajautunut ensi lauantaina pakkonakkiloukkuun, niin viettäkää te kaikki muut  lapsettomat iloista perjantaita ja viikonloppua puolestani!

äiti!

 

Ovelta ovelle palvelu

liikenne

Rehtori lähetti eilen tiedotteen, jossa kehotti lapsiaan kouluun kuskaavia vanhempia kiinnittämään huomiota liikenneturvallisuuteen. Jotkut valopäät ajavat JALKAKÄYTÄVÄÄ pitkin bussipysäkkien takaa ja katveesta alakoulun ovelle aamuruuhkan aikaan.

Rehtori vaati viestissään, että vanhemmat varaisivat riittävästi aikaa lastensa kuskaamiseen, sillä kiire ei oikeuta liikennesääntöjen rikkomiseen. Kysyn vaan, että mikseivät piltit tule itse kouluun? Ei kai jälkikasvua tarvitse palvella ovelta ovelle kuljetuksin?

Liikenneturvallisuus on ollut usein puheenaiheena perheessämme. Erityisesti nyt, kun herra vilkastus aloitti ekaluokan. Taannoin perheystävämme kertoi järkyttyneenä, että oli alakoulun läheisyydessä meinannut ajaa pienen pojan päälle. Kun hän oli tarkemmin katsonut, niin oli tunnistanut herra vilkastuksemme. Poika oli kuulemma juossut tien yli, takki auki ja reppuaan perässä hilaten. Eikä ollut edes suojatietä käyttänyt. ”Kai te olette puhuneet pojallenne, miten tie tulisi ylittää?”, kysyi ystävämme huolestuneena. Keskustelun herättämä tunne sisimmässäni ei yllä äitiyden tähtihetkien top-10 listalle.

Aiheellinen huoli. Tietenkin olemme puhuneet, harjoitelleet ja vaikka mitä. Jostain syystä opit toisinaan haihtuvat vilkastuksen pääkopasta. Ja onhan tuo jo kerran aiheuttanut melkein sydänkohtauksen ajamalla fillarillaan suoraan auton alle.

Näistä aiemmista tapahtuneista johtuen sana ”liikenneturvallisuus” lapseni nimen yhteydessä saa sydämeni jättämään lyöntejä väliin. Siksipä eilen vilkaistessani sähköpostiani kiireen keskellä, olin pudota tuoliltani, ennen kuin luin rehtorin lähettämän viestin tarkemmin.

Ehkäpä vilkastuskin pitäisi kuljettaa ovelta ovelle, paitsi että autotrauma Hollannin reissusta vielä vaivaa. Vähemmän keksisi kolttosia koulumatkallaan. Pojan yhden lukukauden koulumatkaseikkailuista saisi jo nyt kirjoitettua kirjan. Taidan ottaa taas Rennien.

Autoilu on ahterista

Asiain hoito miesten kanssa voi olla ”hieman” rassaavaa. Varsinkin, jos periaatteena on, ettei mistään kannata puhua tai sopia etukäteen. Kaikki vain ikään kuin tapahtuu omalla painollaan.

Olin lupautunut vuosi sitten teinipoikien turnausmatkalle Hollantiin vahtimaan kullannuppuja. Muita aikuisia ei sitten ilmoittautunutkaan mukaan kahden valmentajan lisäksi. Syyn sain kuulla myöhemmin.

Viikko ennen turnausta pelaajat saivat valmentajalta infokirjeen sähköpostilla. Kirjeen lopussa todettiin ykskantaan, että joukkue on vuokrannut 3 minibussia, joita aikuiset ajavat. ”Minibusseilla pääsemme kätevästi Saksasta Hollantiin ja Hollannista takaisin Saksaan lentokentälle. Hollannissakin tarvitsemme minibusseja majoituspaikasta turnausalueelle siirtymiseen ja takaisin.” Jouduin lukemaan kahteen kertaan. Minulle napsahti kuljettajanakki.

Tähän väliin on syytä valottaa traumaattista taustaani. Olen ajanut autolla vain pakosta viimeisten 10 vuoden aikana. Osaan ajaa, mutta pelottaa – ja tosi paljon pelottaakin. Viimeisen vuoden aikana en ole ajanut yhtään. Vastasin tyrmistyneenä sähköpostiin, että pelkään ajamista. Vastaus oli lohdullinen: ”sä voit ajaa meidän valmentajien välissä”.

Koko viikko ennen turnausreissua meni ajamista murehtiessa. Olin lievästi sanoen ahdistunut tästä ”pakkonakista”, josta en päässyt eroon.  Lähdön tunnelmissa lentokentällä erään pojan äiti paljasti, miksei ollut ilmoittautunut vapaaehtoiseksi reissuun: Hän oli nähnyt teinipojat jo täydessä vauhdissa vuosi sitten jossain leirillä, eikä halunnut kokea sitä enää uudelleen. Aika paha, kun kyseessä on vieläpä kasvatusalan ammatti-ihminen. Että tsemppiä sulle reissuun! Samalla purin ahdistustani ja kerroin puuntakaa tulleesta pakkonakista. Pelurin äidin silmät suurenivat. Empatian sijaan äiti veti pojan luokseen ja osoitti minua: ”Ton kyytiin et sitten mene!”

En kirjoita tähän valitusvirttä teinilauman edesottamuksista Helsinki-Vantaan lähtöaulassa. Vartijoilla ja kentän henkilökunnalla olisi taatusti mainittavaa.

Ei mennyt kuskinhommani kuin strömsöössä. Välittömästi parkkihallista ulos ajaessani jumiuduin puomin taakse. En tajunnut, että pitää painaa puomipömpelin nappia, vaan luulin puomin nousevan itsekseen. Sain tööttäilyä ja nyrkin heristylyä takanani olleelta mieskuskilta. Voi kiitos!

Yhtä hienosti matka jatkui puomiepisodin jälkeen. Kummatkin valmentajat olivat liuenneet kello viiden ruuhkaan. Minun oli pakko yrittää tunkea parkkihallin luiskalta autoja vilisevälle tielle. Mihinkään ei voinut pysähtyä. Pian olinkin poikalastin kanssa moottoritiellä. Eikä mitään hajua, että missä. Törkeäasti autoja ja kaistoja ainakin. Lopulta selvitin henkikartanlukijani kanssa, että olemme oikealla tiellä. Soitto valmentajalle, että täällä ollaan. ”Kiva, nähdään kolmen tunnin päästä Hollannissa”.

Automatkaan Saksan läpi mahtui vaikka mitä säätämistä, eikä ajo-ohjekaan toiminut täysin. Pääsimme kuitenkin kolaroimatta ja naarmuuntumattomina perille, tosin tunnin myöhässä. Kun sain kouristuneet sormeni irti auton ratista, olisin voinut oksentaa.   Ja arvatkaa kenen kyytiin se opettajaäidin silmäterä joutui?

Turnauksen jälkeen piti ajaa sama reissu toiseen suuntaan. Lähtö viideltä aamulla. Vajaat kaksi tuntia koiranunta ennen kolmen tunnin ahdistusajorupeamaa! Runsaista yöunistani sain kiittää koheltavia teinejä, jotka asettuivat kolmelta aamuyöllä nukkumaan. Mahtava reissu, kerrassaan. Vieläkin stressimaha oireilee turneen jälkimainingeissa.

ärsy