Tutkija-ainesta

Veljensä jäätyä liukuporrasansaan, piti lukion ekaluokkalaisenkin kokeilla. Rimasko oli oikein yrittänyt ehdoin tahdoin työntää jalkaansa liukuportaan rakoon. Ei ollut onnistunut. Sikäli lohduttava tieto, että oli kokeillut vanhoilla kengillään. Eikä niillä uusilla ja kalliilla.

omat 013

Miksi, oi miksi?

 

 Nyt kun tutkijuus tuli puheeksi, niin tässä esimerkkiä kollegaltani: ”Kuinka otan kommentit tutkimusartikkelistani vastaan”

omat 011

Kollega äärimmäisen vastaanottavaisena.

Tieteen vastapainoksi perheessämme on yksi taiteilijakin. Ensimmäisen kerran elämässään herra Vilkastus itse vaati hiljaisuutta – ihmeiden aika ei ole ohi.

omat 068

Koululukuvuoden saldo

Lapsilauma jäi kesälomille, mikä tarkoittaa erityisjärjestelyitä. Voisi kuvitella, että aikamiehen kokoinen Rimasko huolehtisi mm. pikkuveljestään. Mitäs tähän muuta, kuin että kuvitelmat ja reaalimaailma eivät kohtaa.

Ensi lukuvuotta innolla (just not!) odotellen ja tätä viimeisintä saldoa taivastellen:

  • 9 hukattua matkakorttia + 12 asiointikertaa HSL:n toimistolla (Eivät sitten ole huumorintajuisia siellä. Kerroin tarvitsevani mikrosirun, jonka voin asentaa lapseeni. Asiakaspalvelija ei hymyillyt. Toisaalta, tuntevat jo minut henkilökohtaisesti)
  • 3 kadotettua / rikottua puhelinta (sekä Kongon puheluita 16 euron edestä *Edit: lähemmäs 60 euron edestä. Tieto mieheltä ohimennen, että oli myös puheluita Angolaan ja muualle)
  • 2 hajonnutta reppua
  • Lukematon määrä kadonneita kyniä ja pyyhekumeja
  • Häpäisy hammaslääkärissä: Lekuri kysyi lapselta, että minkä värinen kynä hänellä mahtaa olla käytössään, että onko kenties tällainen (näytti omaansa)? Lapsen hampaiden purupinnat olivat täynnä lyijykynän maalia, jota innokas lekuri putsaili hyvän tovin.
  • Uusia sisustuselementtejä: 1 kpl ruosteisia ankkureita ketjuineen, 12 kpl rasvaisia ruuveja, useita sähköjohdon pätkiä, lukuisia muttereita, käsivarren paksuisia oksia ja runsaasti eri kokoisia kiviä sekä sammaleella että ilman
  • 4 kpl kastuneita koulukirjoja, joita silitysraudalla koetettu pelastaa
  • repaleisia vihkoja + yleisvihkoja, joissa sekä historiaa, matikkaa, biologiaa ja terveystietoa
  • 6 hukkaantuneet hanskat + 2 haihtunutta pipoa
  • toistuvat ”pippelikeskustelut”
  • yhdet raskaat hyvästit opettajalle (ei ollut meidän syy, ehkä)
  • 2 stipendiä ja 2 loistavaa todistusta + 1 todistus

Vilkastuskin sai tunnustusta: Nyt keväällä lapsen takapuoli jo pysyi paremmin tuolissa kuin syksyllä, jolloin lapsi usein putosi penkiltään. Tästä on hyvä jatkaa.

Kasvatusta

Kasvatuspaineita osa3

Ankkuriepisodin jälkeen on ollut ”hiljaista” kolttosrintamalla. Liian hiljaista. Siksipä oikeastaan jo odotin, että pian sattuu tai tapahtuu. Osaisinpa ennustaa yhtä hyvin vaikka lotossa.

Viime perjantaina meillä oli töissä kevätkauden avajaiset terassilla. Juhlistimme työkaverin saavutuksia ja kevättä. Sain puhelun vieraasta numerosta kaiken möykän keskelle (Oi kiitos vain, rakkaat ADHD-työkaverini) puoli viiden aikaan iltapäivällä.

Yläkerran naapurimme soitti ja tiedusteli, että missähän kaikki perheenjäsenemme luuhaavat, kun Vilkastus on siellä hänen hoivissaan, yksinäinen ja kovasti huolissaan.

Vilkastus oli räplinyt puhelimestaan PUK-koodin kyselyn näytölle, eikä voinut itse soittaa. Siksi lapsi oli mennyt naapuriin huolensa kanssa. Ekaluokkalaiselle on toki pitkä aika odottaa iskää kotiin saapuvaksi 16.30, kun itse on päässyt koulusta jo keskipäivällä kotiin. Eikä Vilkastus tietenkään ollut korvaansa lotkauttanut, kun olin kertonut hänelle aamulla moneen kertaan, että viivyn töissä poikkeuksellisesti iltamyöhään…

Oivia kasvatusniksejä meille toistaitoisille.

Oiva kasvatusniksi meille toistaitoisille.

 

Kerroin naapurille ja Vilkastukselle, että y-kromosomillinen huoltaja on näillä minuuteilla kotona. Ei hätää. En tiedä naapurin mielikuvista, mutta puhelun taustalla mölyävät nousuhumalaiset työtoverini  tuskin kiillottivat vanhemmuuden kilpeäni.

Vilkastus osaa järjestää asiansa niin, että tarina sai tänään jatko-osan. Ekaluokkalainen palautti kouluun myymiensä Kevätpörriäisten rahat. Opettaja tilitti lapselleni 3 euroa.

Vilkastus soitti minulle intoa piukassa välittömästi koulusta päästyään, että saisiko hän ostaa karkkia. Minä siihen, että osta nyt sitten, omatpa ovat rahasi.

Noin tunnin kuluttua yläkerran naapurin puhelimesta soitettiin taas. Tällä kertaa äänessä oli Vilkastus: ”Kun mä olin siellä kaupassa, niin mun puhelin katosi.”

– Siis hukkasit puhelimesi? Onko mitään tietoa tai havaintoa, että mihin?

– Ei ole. Putosi kai mun taskusta. Ehkä. Tai sitten se jäi sinne bussiin. En tiedä. Voitko soittaa sinne bussiin? Tai sinne, mihin aina soitat niistä bussilipuistakin?

En yrittänyt tavoittaa bussia. Mutta lapseni numeroon yritin soittaa monta kertaa. Numero oli suljettu. Ilmoitin miehelleni, että sulkee liittymän, joka on hänen vastuullaan. Mies lupasi hoitaa asian, kunhan pääsee kotiin.

Oma työpäiväni venyi ja olin reilusti miestä myöhemmin kotona. Tiedustelin puhelimen kohtaloa pojaltani ja mieheltäni liittymäasiaa. Ihan kuin olisin puhunut vierasta kieltä tai maininnut asiasta ensimmäistä kertaa: ”Puhelin? Mikä puhelin? Mikä liittymä?”

Lopulta mies sai aikaiseksi liittymän sulkemisen. Puheluerittely tosin paljasti, että Vilkastuksen liittymästä oli jo ehditty soittamaan… ta-ta-daa: Kongoon! Tiedoksi, että suuntanumero sinne on 243, jos jollakulla sattuu olemaan akuuttia asiaa Kinshasaan, esimerkiksi Suomen kunniakonsulille,Nicholas B. Davenportille.

Kongopuhelu

Kasvatuspaineita osa 2

Älyhoi

Katja Lahden mainion kolumnin mukaan (HS / 26.2.2014) perheen lapset ovat epätasa-arvoisessa asemassa, sillä nuorin saa laadukkainta kasvatusta. Syynä on tietenkin se, että vanhemmat ovat ensin joutuneet harjoittelemaan ensimmäisen kanssa vanhempana olemista.

Mahtavaa! Olenhan siis jo varsin pätevöitynyt tämän kolmannen lapsen kohdalla. Ulospäin tuskin siltä vaikuttaa. Eilinen päivä oli taas täynnä äitiyden tähtihetkiä.

Ekaluokkalainen soitti minulle töihin, että bussilippu on kadoksissa. Minä siihen (suhteellisen kovaäänisesti): ”Et oo tosissas! Taas!” Edellisestä matkakortin hukkaamisesta ei tosiaan ole pahemmin kulunut aikaa. Ärtyneenä ilmoitin lapselleni, että sopii etsiä sieltä koulusta ja koulun pihalta.

Ope varmaan kuuli puhelimen läpi kiivailuni, kun lapsi kertoi, että opellakin on asiaa minulle. Opettaja sanoi, että etsivät yhdessä sieltä koulusta. Niin, ja by the way, lapsen matikan kirja on ehkä kotona, kun ei ollut mukana koulussa. Just.

Olisikohan kuulostanut ”kyllä-mä-oikeesti-huolehdin-mun-lapsesta” -selittelyltä, jos olisin kertonut opettajalle   kysyneeni moneen kertaan edellisenä päivänä koltiaiseltani, että kirjat ovat repussa? Olisi. Pätevöitynyt kasvattaja olisi varmistanut asian ja katsonut lapsen reppuun, eikä olisi tyytynyt äreään ”joo-joo” vastaukseen.

Päästyäni kotiin ihmettelin ruosteista ankkuria kerrostalomme ulko-oven edessä. Ankkuri oli ilmestynyt etupihallemme oikeastaan jo edellisenä päivänä, mutten ollut kiinnittänyt silloin siihen suurempaa huomiota. Nyt sitä oli mahdoton ohittaa, sillä se tukki kulkutien ovelle ja esti oven avautumisen. Jouduin siirtämään sitä. Sen verran ankkurissa oli painoa, ettei liikahtanut noin vain, jalalla siirtämällä. Jouduin likaamaan käteni ruosteeseen.

Ensimmäiseksi sisälle päästyäni utelin ekaluokkalaiseltani, että tietääkö hän mitään ankkurista. Lapsi katsoi minua silmät pyöreinä: ”Mikä ankkuri?” Muotoilin kysymykseni toisin: ”Oletko koskenut siihen ruosteiseen kapineeseen, joka lojuu ulko-oven edessä?” Siihen lapsi tuumasi, ettei edes jaksaisi siirtää sitä. Tämä jäi vähän kaihertamaan mieleeni. Mistä hän voi tietää, ettei jaksa siirtää sitä, jos kerran ei ollut edes koskenut.

WHATSeuraavaksi tiedustelin matkakortin kohtaloa. Ei ollut löytynyt. Tähän todettakoon, että edellisen bussilipun hukkaamisen jälkeen kiinnitin matkakortin Vilkastuksen takkiin sellaisella jojolla, joita käytetään mm. laskettelukeskuksissa. Jojo oli vielä takissa kiinni, hajonneena. Ja matkakortti ”jossain”.

Matkakortti- ja ankkuriasiat jäivät sikseen, kun laitoin Vilkastukselle matikan kirjan nenän eteen (se sentään löytyi) ja hoputin lapseni laskuhommiin. Tässä vaiheessa kokeneen ja pätevöityneen kasvattajan tuntosarvissa olisi pitänyt tuntua kihelmöintiä, sillä Vilkastus laski kaksi aukeamaa laskuja ilman mutinoita ja käyttäytyi muutenkin liian esimerkillisesti.

Viimein mieskin pölähti töistään kotiin. Raavin välipalan kokoon miesväelle, jotta kaikki ehtisivät taas fudisharkkoihinsa. Päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja menin autokyydillä kauppaan miesten suunnatessa harjoituksiin. Matkalla autolle huomasin, että ankkuri sojottaa taloyhtiön kukkaistutusten keskellä. ”Ai, se oli tuolta lähtöisin”, ajattelin ääneen. Siihen mies, että hän sen sinne vei, kun Vilkastus oli sen oven eteen raahannut.

–          Mistä tiedät, että se oli Vilkastus?

–          No kuka mukaan? Ei meidän portaassa asu muita, joita voisi edes epäillä.

Niinpä. Kyllä susi suden tuntee (terveisiä anopille). Haastattelin autossa ekaluokkalaista ja lopulta lapsi kertoi raahanneensa ankkurin ulko-ovelle.

–          Miksi? Mitä sä sillä ankkurilla ajattelit tehdä?

–          En tiedä.

–          No oli kait sulla joku idea, kun sitä painavaa vehjettä lähdit kuskaamaan?

–          Ei ollut.

Ankkurimysteerin ratkaistuani ja ruokaostoksilta palatessani laitoin viestin Wilmassa Vilkastuksen opettajalle, että matikan kirja on löytynyt. Ruoanlaittopuuhien lomassa huomasin, että opettaja oli vastannut viestiini. Opettaja toivoi, että laittaisin kynän lapselleni kouluun, kun kaikki kirjoitusvälineet ovat lapseltani kadonneet.

Kuinkahan monet kynät ja kumit olen ostanut lapselleni joulukuun jälkeen? Illalla pakkasin Vilkastuksen kanssa nipun kyniä koulureppuun ja vannotin, ettei hukkaa niitä. ”Joo-joo”, pääsi pojan suusta turhankin liukkaasti.

Tänään aamupalalla ankkurimysteerin salaisuus hieman raottui. Vilkastus olisi tuonut ankkurin kotiin asti, muttei ollut jaksanut nostaa sitä portaita pitkin yläkertaan. Ruosteinen ankkuri on kuulemma hieno. Vasta tässä vaiheessa tajusin tarkistaa miltä lapseni ulkovaatteet näyttävät. Ruosteisesta ankkurista nimittäin tulee kiva värisävy tekstiileihin.

Eipä mitään uutta. Vaalea takki oli yhden käyttökerran jäljiltä oranssin- ja harmaankirjava, jos muta- ja kuraroiskeiden seasta pystyi sitä erottamaan.

Että se on kuulkaa ihan normaalia lapsiperheen elämää, jos kotiinne ilmestyy reilu metrinen ruosteinen ankkuri kettinkeineen. Eikä kukaan tiedä, että mistä se siihen tuli. Miksei tämmöistä opeteta meille kasvattajille missään? No, saahan apteekista  Rennietä ja verenpainetta voi alentaa ranteet avaamalla.

parenting

Miehinen aikataulutus

Ihanat miehet

Viisihenkisen perheen aikatauluja pitää yleensä suunnitella hieman etukäteen, tai pakka menee pahemman kerran sekaisin.  Anna miesten puuttua asiainhoitoon ja aikataulutukseen, niin taatusti menee reisille.

Koska remontointi on rentouttavaa puuhastelua ja raksan keskellä asuminen upeaa, niin halusimme vaihtaa keittiön rupiset työtasot uusiin. Mies kertoi, että kivitasojen asentajat saapuvat tällä viikolla ”joku päivä”, että olethan tarvittaessa kotona. Kyllä onnistuu (miinus Vilkastuksen fudisjoukkueen vanhempainilta, esikoisen fudisjoukkueen vanhempainilta ja omat jousiammuntaharjoitukset). Kun viikkoaikataulu näytti noinkin väljältä, niin lupauduin leipomaan keskiviikoksi myytävää esikoisen luokalle. Nuoret nimittäin keräävät rahaa leirikouluunsa mm. myymällä koulunsa opekokouksissa kahvipullaa.

Kuinka ollakaan, kivitasojen asentajat kuulemma saapuisivat tiistaina illalla kuuden jälkeen. Siis samana iltana, kun pitäisi leipoa karjalanpiirakoita ja omenapiirakkaa. Eipä siinä mitään. Järjestelin hommat niin, että pääsin lähtemään töistä aikaisemmin ehtiäkseni hoitamaan leipomiset ennen asentajien saapumista.

Seisoin kotonani eteisessä vielä kurahousut jalassa (työmatkapyöräilyn etuja), kun opettaja soitti kuopuksen edesottamuksista. Ope oli yllättänyt sankarin pussailemasta luokkalaistaan tyttöä suulle. Ollaanhan me ihan normaali perhe, ollaanhan? Ekaluokkalainen juoksentelee housut kintuissa näyttelemässä vehkeitään ja suutelee tyttöjä koulun käytävillä.

Puhelu kesti tovin, kun lapseni muistakin toimista riitti jutun juurta. Aikaa säästääkseni täytin puhelun aikana astianpesukoneen ja laitoin sen käyntiin.

Mieltä ylentävän opettaja-nolovanhempi-keskustelun jälkeen komensin teinin auttamaan leipomispuuhassa. Ehdin juuri levittämään kaikki leipomisvehkeet pöydälle, kun mieheni soitti: ”Ne tasojen asentajat tulevatkin jo aikaisemmin, taitavat olla jo siellä”. No niinpä näkyi ikkunasta, että raksasedät olivat juuri hurauttaneet pihaan.

When timing totally goes wrong.

Ajoitus voi olla tärkeää.

Siirsin nopeasti kaiken irtaimen pois keittiön tasojen päältä sekä levittämäni leipomistarvikkeet olohuoneeseen ja sammutin astianpesukoneen (lue: tein höyrykäsittelyn viiluoville). Tasojen asentajat toimittivat asiansa suhteellisen ripeästi. Homma oli hoidettu viiteen mennessä. Kivitasojen silikonisaumauksien kuivumista piti tosin odotella viitisen tuntia. Niin, ja keittiön hanaa ei voitu asentaa paikalleen, kun uudesta tiskialtaasta puuttui sopiva reikä hanalle. Ja tiskit tietenkin jäivät siitä syystä astianpesukoneeseen lillumaan likavesiinsä.

Miesväki haihtui asentajien perässä fudistreeneihinsä, joten jäin yksin leipomaan kaaoksen keskelle. Onneksi pöydänkulmalla riitti tilaa karjalanpiirakoiden pyörittelyyn. Ja omenapiirakanhan pystyy näppärästi pyöräyttämään ilman minkäänlaista laskutilaa. Leipomisurakka olisi ollut valmis jo illalla kymmeneltä, jos a) ei olisi tarvinnut väistellä kaikkia lattialla lojuvia remonttiromuja ja b) teinilauma ei olisi keskeyttänyt treeneistä tullessaan ”heti ruokaa”- vaatimuksin.

Leipomisesta tulee tunnetusti tiskiä. Siksipä kökin illalla vielä yhdentoista jälkeen selkä kyyryssä pesemässä tiskejä kylpyammeessa. Tietenkin edelleen ne riivatun kurahousut jalassa. Missäs välissä olisin ne kerinnyt riisumaan?

Sain palautettakin seuraavana päivänä, kun leipomuksistani puuttui tuoteseloste: ”Tarkkana seuraavalla kerralla!” Teki mieli purra pesuvamppua ja juosta kiljuen päätä seinään. Melkein meni kuin strömsöössä tämäkin homma.

Täytyy kokeilla.

Täytyy kokeilla.

Pääsyvaatimuksena ADHD-oireet

adhd

Olin ekaluokkalaiseni kanssa koululääkärissä vuoden vaihteessa. Vartin vastaanottoaika sujui niin rattoisasti, että koululääkäri ojensi täytettäväkseni ADHD-kartoituslomakkeen. Luimistellen sain kiikuttaa samaisen paperin myös lapseni opettajan täytettäväksi. Opettaja ei vaikuttanut yllättyneeltä.

Lomakkeessa on väittämiä, joiden perusteella lapsen käyttäytymisestä vedetään ruksi joko ”ei yhtään”, ”vain vähän”, ”melko paljon” tai ”hyvin paljon” laatikkoon. Näytin ADHD-paperia työpaikallani, että tämmöisiä terveisiä tällä kertaa, kun kyselivät kuulumisiani. Yliopistolla, siellä sivistyksen kehdossa tulimme siihen tulokseen, että tämä paperi toimisi mainiosti myös professorien ja tutkimushenkilökunnan rekrytoimisessa. Tarpeeksi kun saat rasteja ”hyvin paljon” sarakkeeseen, niin et juuri poikkea joukosta.

Tässä väittämät. Voit testata pätevyytesi professorin tai tutkijan tehtäviin.

1. Usein ei näytä kuuntelevan suoraan puhuteltaessa

– Pätee ehdottomasti kaikkiin laitoksemme professoreihin ja tutkijoihin. Kaikilla samanlainen poissaoleva ilme kasvoillaan. Aina.

2. Jättää usein seuraamatta ohjeita eikä saa koulu- tai työtehtäviään suoritetuksi

– Ohjeet on tarkoitettu tyhmille –henki on vallitseva työpaikallani. Jotain työtehtäviä saadaan suoritetuksi.  Ehkä huomenna.

3. Usein välttelee, inhoaa tai on haluton suorittamaan tehtäviä, jotka vaativat pitkäkestoista henkistä ponnistelua

– Tarkistettavien gradujen ja tenttien pino työpöydän kulmalla kasvaa kasvamistaan, kunnes kaatuu.

4. Kadottaa usein tehtävissä tai toimissa tarvittavia esineitä

– Eräs proffamme unohtaa usein käytävällä kävellessään, että mihin on matkalla. Ja kaikki kynät ovat mystisesti kadonneet, samoin tärkeät tiedostot tietokoneelta.

5. Häiriintyy helposti ulkoisista ärsykkeistä

– Lasketaanko esimerkiksi jalkapallon mm-kisat ulkoiseksi ärsykkeeksi? Ainakin talviolympialaisten aikaan kahvihuoneen mölystä päätellen kisat häiritsivät työtehtäviin paneutumista.

6. Unohtaa usein asioita päivittäisissä toiminnoissaan

– Tämä on laitoksellamme sääntö eikä poikkeus eikä sitä edes pyydellä anteeksi. Selitetään sillä, että nerous ja järjestelmällisyys eivät kulje käsi kädessä.

7. Liikuttelee usein hermostuneesti käsiään tai jalkojaan tai kiemurtelee istuessaan

– Pätee yllättävän moneen normaalin oloiseen ihmiseen työpaikallani. Ja piirtelevät kokouspapereihinsa kaikkea jännää ja sopimatonta.

 8. Poistuu usein paikaltaan luokassa tai muissa tilanteissa, joissa edellytetään paikallaan oloa

– Aina voi hakea kahvia. Ja unohtaa matkalla mihin oli menossa.

9. Juoksentelee tai kiipeilee usein ylettömästi sopimattomissa tilanteissa (nuorilla voi rajoittua levottomuuden tunteisiin)

– Ehkäpä ainut kohta, johon pitää vetää ruksi ”vain vähän”-kohtaan. Pikkujouluissa kyllä todistettu tapahtuneeksi. Levottomuuden tunteesta en ole varma, mutta puheet ovat poikkeuksetta sangen levottomia, varsinkin kahvipöydässä, jossa ollaan luovuuden lähteillä.

10. Usein toistuvia vaikeuksia leikkiä tai harrastaa mitään rauhallisesti

– Kiivailua ja hermojen menetystä havaittavissa, kun hommat ei suju. Olen oppinut uusia kirosanoja kuunnellessani varttuneempia tutkijoita.

11. On usein jatkuvasti menossa tai käy kuin kone

– Kuuluu toimenkuvaan tutkimusmaailmassa.

12. Puhuu usein ylettömästi

– Kyllä. Usein. Erityisesti silloin, kun pitäisi jo olla hiljaa. Kaikista sanomisista väännetään välittömästi sananmuunnos. Sukkelin kielioppi on hallussa.

13. Vastailee usein kysymyksiin ennen kuin ne on kunnolla esitetty

– Rakkaan professorini vastaus kaikkeen: ”se ei käy”, tulee siinä vaiheessa, kun otat kysyvän ilmeen tai koputat hänen oveaan.

14. Usein toistuvia vaikeuksia odottaa vuoroaan

– ”Nopeat syövät hitaat”-mietelause on kahvihuoneemme seinälläkin.

 15. Usein keskeyttää toiset tai on tunkeileva toisia kohtaan (esimerkiksi tuppautuu seuraan)

– Ei päde aina tutkimushenkilökuntaan, mutta yliopisto-opiskelijoihin kyllä erinomaisesti.

Nuorimmaiseni on hyvää vauhtia etenemässä kohti professorin uraa. Yhtään kohtaa en ruksinut ”ei koskaan” -sarakkeeseen. Opettaja oli ruksinut hieman armollisemmin. Varmaan johtuu siitä, että hänellä on enemmän kokemusta ja vertailukohteita (=useampia professorinalkuja luokassaan).

adhd2

Ruokaa ja seksiä – terveisiä rippileiriltä

Minkä kokoinen mahtaa olla teinipojan mahalaukku? Esikoisemme voi tunkea sinne yhdeltä istumalta läjän perunamuusia, 4 isoa suolakurkkua, 22 lihapullaa ja litran maitoa. Päälle vielä mutakakku (tarkoitettu 6-8 hengelle). Se on kuulkaa muovikassillinen sapuskaa!

fooood

Onhan poika kasvanutkin, tosin vain vertikaalisuunnassa. Vuodessa pituutta on tullut 15 cm ja painoa korkeintaan kilo. Ja kasvu näyttää vain jatkuvan.

Rimasko palasi rippileiriltä varsin hyvävointisen oloisena. Leirillä oli ollut täysihoito: aamupala + lounas+päivällinen+iltapala. Majapaikan ruoka oli kuulemma hyvää, mutta sitä oli usein liian vähän. Siksi lapseni kertoi ostaneensa päivittäin välipalaksi pitsaa, mutakakkua, limpparia ja jätskiä. Ettei raukka nääntyisi.

Oli leirillä tarjoiltu hengenravintoakin. Kun laitetaan lauma miespuolisia pubertantteja keskenään häröilemään, voi helposti päätellä hengellisten keskustelujen aiheet. Oli kuulemma helikoptereita ja ties mitä vähemmän kristillistä toimintaa harrastettu teinien kämpässä. No, eipä ole ainut tuo meidän ekaluokkalainen, joka on pippelillään päässyt puheenaiheeksi.

Teinit olivat kuulemma paluumatkalla bussissa laulaneet hartaasi Kalajoen naisia. Pornojenkka on kesyä settiä sen rinnalla.

Lapsellani kuulosti olleen varsin harras ja kristillinen viikko rippileirillä.

Jeesustelijat

jeesustelijat

Kuulin fudiskentän laidalla kahden äidin keskustelun. Ensimmäinen äiti taivasteli toiselle, että hänen viidesluokkalaisensa oli pahoittanut mielensä. Opettaja oli kuulemma tiuskaissut ”pää kiinni”, kun kyseinen luova lapsi oli jutellut luokassa. Lapsi ei ollut äidin mielestä tehnyt mitään väärää. Siinä fudiskentän laidalla nämä kaksi supermammaa pohtivat, että pitäisikö tehdä valitus johonkin. En tiedä mihin päätyivät.

Olin jokseenkin tyrmistynyt. Mitä tuollaisten äitien päässä liikkuu? Jos irmelieemeli ei osaa pitää suutaan kiinni, niin opettaja VOI hermostua. Inhimillistä, vaikka ei kovin suotavaa. Itse olisin lähinnä ärtynyt lapseni kantelusta ja kysynyt, että mikset pitänyt päätäsi kiinni? Ja nykyään viidesluokkalaistenkin suusta pääsee kirosanoin höystettyä tekstiä päin opettajien naamaa, joten ”pää kiinni” on niissä ympyröissä kohtalaisen lempeä kehoitus vaieta.

Mielenkiintoista oli kuitenkin seurata näiden kahden äidin ilmeitä, kun 7 vuotiaiden fudisvalmentaja käytti täsmälleen samaa vaikenemiskäskyä laumalle hyperaktiivisia poikia. Valmentaja jopa komensi muutaman viikarin jäähylle. Rajua.

Fudisvalmentaja puhutteli myös omaa poikaani. Tällä kertaa ei riehumisesta tai pelleilystä, vaan liian kovaa taklaamisesta ja jaloille potkimisesta. Vilkastus oli treenien jälkeen huuli pitkällä ja kiukkuinen kuin ampiainen. Kysyin pojaltani, että mikä harmittaa? Kerroin, että valmentaja oli ihan oikeassa huomauttaessaan jaloille potkimisesta, vaikka se olisikin vahinko ja oman ikäisiä ei voi taklata kuten 15 vuotiasta veljeä. Samassa Vilkastuksen harmi purkautui keskellä ostaria itkun sekaisen huudon ryydittämänä: ”Vitsit mitä itkupillejä!”

Ovelta ovelle palvelu

liikenne

Rehtori lähetti eilen tiedotteen, jossa kehotti lapsiaan kouluun kuskaavia vanhempia kiinnittämään huomiota liikenneturvallisuuteen. Jotkut valopäät ajavat JALKAKÄYTÄVÄÄ pitkin bussipysäkkien takaa ja katveesta alakoulun ovelle aamuruuhkan aikaan.

Rehtori vaati viestissään, että vanhemmat varaisivat riittävästi aikaa lastensa kuskaamiseen, sillä kiire ei oikeuta liikennesääntöjen rikkomiseen. Kysyn vaan, että mikseivät piltit tule itse kouluun? Ei kai jälkikasvua tarvitse palvella ovelta ovelle kuljetuksin?

Liikenneturvallisuus on ollut usein puheenaiheena perheessämme. Erityisesti nyt, kun herra vilkastus aloitti ekaluokan. Taannoin perheystävämme kertoi järkyttyneenä, että oli alakoulun läheisyydessä meinannut ajaa pienen pojan päälle. Kun hän oli tarkemmin katsonut, niin oli tunnistanut herra vilkastuksemme. Poika oli kuulemma juossut tien yli, takki auki ja reppuaan perässä hilaten. Eikä ollut edes suojatietä käyttänyt. ”Kai te olette puhuneet pojallenne, miten tie tulisi ylittää?”, kysyi ystävämme huolestuneena. Keskustelun herättämä tunne sisimmässäni ei yllä äitiyden tähtihetkien top-10 listalle.

Aiheellinen huoli. Tietenkin olemme puhuneet, harjoitelleet ja vaikka mitä. Jostain syystä opit toisinaan haihtuvat vilkastuksen pääkopasta. Ja onhan tuo jo kerran aiheuttanut melkein sydänkohtauksen ajamalla fillarillaan suoraan auton alle.

Näistä aiemmista tapahtuneista johtuen sana ”liikenneturvallisuus” lapseni nimen yhteydessä saa sydämeni jättämään lyöntejä väliin. Siksipä eilen vilkaistessani sähköpostiani kiireen keskellä, olin pudota tuoliltani, ennen kuin luin rehtorin lähettämän viestin tarkemmin.

Ehkäpä vilkastuskin pitäisi kuljettaa ovelta ovelle, paitsi että autotrauma Hollannin reissusta vielä vaivaa. Vähemmän keksisi kolttosia koulumatkallaan. Pojan yhden lukukauden koulumatkaseikkailuista saisi jo nyt kirjoitettua kirjan. Taidan ottaa taas Rennien.

Kasvatuspaineita

Perheemme ekaluokkalainen aloitti koulunsa nyt elokuussa. Arvelin, että tämä tapaus on vilkkaampi kuin sisaruksensa. Veikkaus osui nappiin. Lapsen opettaja on soitellut sankarin edesottamuksista – sanoisinko melkoisen tiuhaan.

Ekaluokkalaisen koulun aloitustaipaleen neljän ensimmäisen kuukauden aikana opettaja on viestittänyt mm. seuraavista

1)      Ope soitti koulupäivän jälkeen, että lapsen reppu on kadoksissa. Olivat etsineet kissojen ja koirien kanssa. Vilkastuksella ei mitään hajua repun sijainnista.

Erinäisten käänteiden ja useiden puhelinsoittojen jälkeen lapsi pääsi kotiin siskonsa avaimilla. Reppu oli kotona. Unohti laittaa selkäänsä aamulla.

2)      Ope ilmoitti, että lapsi oli näytellyt pippeliä välitunnilla. Nice.

3)      Ope soitti, että lapseni luokkalaisen vanhempi oli ilmoittanut lapsellani olleen puukon koulumatkalla ja sillä olivat poikaporukassa huitoneet. Soitin välittömästi vilkastukselle, joka totesi löytäneensä koulumatkallaan tikarin. TIKARIN! Muutama ”levoton” hetki tuli lusittua töissä, ennen kuin pääsin asiaa paremmin selvittämään.

Älyhoi

Lopulta selvisi, että pojat olivat löytäneet pakettileikkurin maasta, jolla olivat veistelleet tikkuja ja naarmuttaneet lamppupylvästä. Poikien veistellessä oli jonkun sankarin käsi livennyt ja meinannut osua kaveriin. Mitään ei onneksi tapahtunut, eikä sillä mainosleikkurilla olisi yrittämälläkään saanut kuin pintanaarmun.  Tämän toimen tiimoilta opettajakin päivysti iltamyöhään asti odottamassa viestiäni. Open työpäivä päättyi  21.50.

4)      Opettaja tiedotti, että vilkastus oli taas esitellyt sukukalleuksiaan. Oli kuulemma poikien kesken sellainen suunnitelma, että pisimpään pippeliään näyttänyt ei joudu etsijäksi kirkonrotassa. Ylpeänä lapseni ilmoitti, ettei ollut joutunut.

5)      Huolestunut opettaja soitti aamulla 8.50, että vilkastus ei ole koulussa. Lapsi löysi luokkaansa tunnin myöhässä, kun perheen teini unohti lähettää ajoissa kouluun. Vajaa puolituntia on äidille melkoisen pitkä aika odotella, että lapsi löytyy… Otin rennietä.

Listaan sisältyy todellisuudessa viljalti muutakin.  Vilkastus on niin elämää täynnä, ettei malttaisi olla hiljaa saati istua paikallaan. Kovasti on luvannut yrittää. Paikallaan ja hiljaa tuo lapsi on ainoastaan, kun nukkuu.

Onneksi taidot ja käytös ei tässä tapauksessa osoita lineaarista korrelaatiota. Herra levottomuus osaa ja suoriutuu koulutehtävistä välillä turhankin helposti. Opettajan ja muiden oppilaiden (erityisesti niiden rauhallisten) kannalta on silti tavattoman työlästä ja ärsyttävää, että äänekkäät koheltajat vievät huomion tärkeimmästä asiasta, oppimisesta.

Joku lapseton tai rauhallisen lapsen vanhempi todennäköisesti nyt puistelee päätään ja ajattelee, että laittamalla villikot kuriin ongelma katoaa. Ihanaa, jos joku ilmoittautuu! Saa tulla meillekin näyttämään taitonsa. Annan vapaat kädet lapseni ohjeistamiseen. Teille vilkkaitten lasten vanhemmille: Otan osaa. Kyllä se siitä. Ehkä.just