Isoveli valvoo

Tytär katseli epäuskoisena Rimaskon fudiskavereiden koheltamista: ”Pelottavaa, että noi saa ajaa autolla parin vuoden kuluttua”. Niinpä.

Viikko sitten langetin Rimaskolle pikkuveljen kirjoitusläksyn valvontatehtävän, kun tiesin kökkiväni töissä normaalia myöhempään. Kuningasajatukseni oli, ettei Vilkastuksen olisi tarvinnut illalla väsyneenä puurtaa vihatun askareen parissa. Musta-aukko tarinan tiimoilta käyty rähinä mielessäni ohjeistin esikoista, että vaatii pikkuveljeään suullisesti kertomaan tarina-aikeensa ennen varsinaista kirjoittamista.

Saavuin töistäni tyhjään kotiin ja tarinavihko oli jätetty pöydälle arvioitavakseni. Tarina näytti juuri siltä kuin olin pelännyt: ”Vartin sutaisu ja äkkiä palloa potkimaan”.

Herrojen palatessa urheilemasta illallispöytään, luetutin tokaluokkalaisen hengentuotteen Rimaskolla. Teini näytti hölmistyneeltä.

– Ei tämä ole se tarina, jonka Vilkastus sanoi kirjoittavansa.

– Et sitten tarkistanut ennen kuin lähditte palloa potkimaan?

– En, kun et pyytänyt.

Valmiin tarinan sijasta sain kuitenkin nähtäväkseni vammoja, joita isoveli oli pienemmälleen fudiskentällä kolhinut. ”Vilkastus on niin taitava, että sitä pitää rikkoa saadakseen pallon”.

Totisesti odotan  henkistä kasvua saapuvaksi kotiimme. Sitä ruumiillista olen ällistellyt viimeisen vuoden aikana.

”Saanks mä ottaa toisenkin kerran lisää?” Ymmärrän, että sienipasta on kevyttä, mutta tämä on kolmas lautasellinen. Ei riitä tämäkään ruokamäärä ilmeisesti aivojen kehitykseen. Ohueen varteen on tosin tullut 14 cm lisää pituutta vuoden aikana.

Ei tarvitse ihmetellä miksi sosiaalinen elämämme rajoittuu kodin seinien sisäpuolelle. Eihän näiden kanssa kehtaa lähteä mihinkään syömään.

 

Testosteroni on kehityksen jarru

Nyt se on todistettu. Testosteroni on kehityksen jarru. Luin eilen uusimmasta Tiedelehdestä (Tiedelehti 9/2014). Henkilökohtaisesti en koe uutista yllättävänä. Kyllä täällä kotona kyseinen seikka on tullut ilmi moneen otteeseen.

Eilen Vilkastuksen vanhempainillassakin poikalapsen huoltajan kannatti pitää matalaa profiilia. Tuli puhetta luokan vilkkaista oppilaista ja jatkuvista välituntihässäköistä. Yksi vanhempi kysyi, että onko opettaja ollut yhteydessä koteihin, jos lapsi on ollut usein osallisena näissä kärhämissä. ”Olen ollut yhteydessä parin pojan kotiin”, vastasi opettaja. Huomio, siis POJAN, ei lapsen.

Vilkastuksen toimista ei toistaiseksi ole tullut puheluita koulun suunnalta – vielä. Sen sijaan poikani katkaisi etuhampaansa elämänsä kolmansissa balettiharjoituksissa. Voisi kuvitella, että baletin kaltainen harrastus ei heti johda hammaslääkärin vastaanotolle, toisin on esimerkiksi jalkapallossa, jossa pojat ottavat kovaakin ”kontaktia” toisiinsa pelin tiimellyksessä. Sana ”kontakti” on miesten keksintö, joka tarkoittaa tönimistä, ryysimistä ja tyrkkimistä. Kaikki edellä mainittu on jopa jalkapallon sääntöjen mukaan sallittua ja joskus jopa suotavaa.

Vilkastuksen balettiopettaja oli kauhuissaan ja ihmetteli, kuinka Vilkastus oli jatkanut touhujaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Valaisin opettajaa luonnehtimalla miesvaltaisen perheen elämää: ”Meillä kolisee usein, että tämähän on vasta kolmas kerta, kun Vilkastusta hammaslääkärin kuskataan katkenneiden legojen (tai murtuneen leuan) tähden.”

Toisaalta, osaavat naisetkin hämmästyttää ajatuksen juoksullaan. Tyttäreni luokalla aloitettiin hpv-rokotukset viime keväänä. Tarkan harkinnan ja syvällisten seksikeskustelujen jälkeen päädyin tyttäreni kanssa odottamaan. Mielestäni 13-vuotiaani voi ottaa rokotteen myöhemmin, kun rokotteen seurauksista tiedetään enemmän. Eikä seksiteitse tarttuva hpv ole vielä uhkaamassa tytärtäni. Tämän kerroin myös koulun terveydenhoitajalle, joka totesi, että rokotteen voi ottaa myöhemminkin. Jostain syystä terkkari oli nyt syksyllä painostanut tytärtäni rokotteen ottamisella. Lapsi oli muistuttanut mitä äidin (minun) kanssa oli sovittu. Terkkarin sanoin: ”Tämä on sinun oma päätöksesi.”

Ja mistähän lähtien alaikäisille on suotu tämmöinen päätäntävalta? Kyllä 13-vuotias on mielestäni edelleen aikuisen vastuulla. Ihme hiostamista.

Palatakseni vielä miehisiin ratkaisuihin esitän lopuksi pari arvoitusta: Mistä tietää, että söimme punajuuri-vuohenjuustopaistosta eilen?

V: Löydät aamulla iloisen punaisia täpliä vessan renkaaltamme.

 

Kuva-arvoitus: Miehen vai naisen työmatkapyöräilyhiki paidan selässä?

V: Miehen. Naisella tuo sama jutska on otsassa.

Ammattikasvattajien vertaistukiryhmä

Yleensä saan hävetä silmät päästäni, kun kuulen kautta rantain Vilkastuksen tempauksista. Johtuu siitä, että minut on muinoin kasvatettu ”lapsi on kodin käyntikortti”-hengessä.

Eilen, fudiskentän laidalla, varsinainen ammattikasvattajien vertaistukiryhmä kokoontui, kun jutustelin muiden poikalasten äitien kanssa. Siinä me, kolmen lapsen äidit ruodimme jälkikasvumme edesottamuksia. Se on kuulkaa Vilkastuksen ankkurin raahaamiset ja pippelin vilauttelut kesyä settiä siihen verrattuna, mitä kohtalotoverit kertoivat.

Erään kolmen viikarin äidin nuorimmainen oli juonut pissaa päiväkodissa, kun muut pikkuiiskotit olivat yllyttäneet. Oli kuulemma tullut sanomista päiväkodin tädeiltä. Äiti suhtautui poikansa konstailuihin melko maanläheisesti: ”Että ei kannatta pussailla tota meidän poikaa just tänään.” Totesi vielä samaan hengenvetoon, että pojan paitakin piti vaihtaa, kun koko rintamus haisi pissalle. Pikkuerkki oli sentään purskauttanut pissit ulos suustaan.

Vetää hiljaiseksi tämmöinen.

Täytyi ihan pinnistää ja miettiä hartaasti, että olisiko tämän ylittänyttä tointa oman jälkikasvuni listalla. En keksinyt. Teini-ikäinen Rimaskoni katsoi nurmella möyrivää pikkuerkkiä ja totesi lakonisesti: ”Jep, we got a winner here.”

Talkootöiden ihmistyypit

Jokainen ihminen törmää riemastuttavaan talkootyöhön tavalla tai toisella elämänsä varrella. On taloyhtiön, urheiluseurojen, joukkueiden, vanhempainyhdistysten ja ties minkä luokkatoimikuntien talkoita tai vapaaehtoistoimintaa. Talkootyön parhaina puolina ovat tietenkin vapaaehtoisuus ja yhdessä tekemisen aikaansaapuus.

Käytäntöä hieman tuntevat tietävät, että talkoot = aktiivisen vähemmistöryhmän selkänahoista riistetty työpanos, jonka aikaansaannokset jaetaan loisivan enemmistön kanssa sosialistisin periaattein.

Tunnollisille sieluille edellä mainittu ”vapaaehtoisuus”- lause ei tosin toteudu. Kokeilkaapas ilmoittaa seuraavalla kerralla, kun on puhe talkootyöstä tai vastaavasta, että ”minä en osallistu työhön, mutta tulen mielelläni poimimaan työnne hedelmiä”. Sosiaalinen paine on melkoinen ja varsinkin, jos kyseessä on lasten harrastus. Monilapsisten perheiden vanhemmat, vuorotyöläiset ja yksinhuoltajat sitten tuskailevat, että ”mitä ihmettä menin lupaamaan”, kun vuorokauden tunnit eivät riitä lasten tervehenkisten harrastusten pakkonakkeihin.

Talkooporukka koostuu seuraavanlaisista ihmistyypeistä, jotka mielestäni jakautuvat edelleen alaryhmikseen:

1) Toimeliaat intomielet
Erittäin pieni vähemmistö ja katoava luonnonvara. Ilman heitä ei tapahtuisi mitään. Taloyhtiösi piha ei haravoituisi eikä lapsesi pääsisi luokkaretkelleen. Intomieli-puuhailijat voivat olla:

a) Taitavia ja osaavia tekijöitä, joilla on jonkinlainen haju johtajuudesta ja töiden jakamisesta. Tai sitten he ovat muuten vain kilttejä ja hienoja ihmisiä vailla persoonallisuushäiriöitä.

b) Päsmäri-natseja, eli kovaäänisiä tärkeilijöitä, jotka yhdistävät sääntöjen ehdottoman noudattamisen omavaltaiseen sekoiluun. Päsmäri-natsi ei neuvottele tai tee myönnytyksiä, saati ikinä peräänny siitä paikasta, johon on jalallaan astunut.

2) Tunnolliset no-jos-mä-nyt-sitten-kun-ei-kukaan-muu -ihmiset
Nämä lupautuvat fudisturnauksen järjestelyihin, vaikka heillä olisi kahdet juhlat samana päivänä. Terveemmät tunnolliset toki osaavat kieltäytyä tarpeen vaatiessa. No-jos-mä-nyt-sitten-kun-ei-kukaan-muu –ihmiset suhtautuvat pakkonakkiinsa:

a) aidon tunnollisesti ja saavat tehtävästään stressiä ja joskus mahdollisesti työniloa.
b) vähätellen: ”Emmä niinku mitään osaa”. Tekeytyvät aivokuolleiksi juuri sillä hetkellä, kun pitäisi osata painaa kahvinkeittimen napista.

3) Häpeälliset siipeilijät
Nykypäivänä valitettava enemmistö, joka on äärimmäisen ponnetonta porukkaa tekemään yhtään mitään. Sitä vastoin he ovat erittäin aloitekykyisiä vaatimaan  ja kärkkäitä arvostelemaan muiden toimia. Siipeilijöissä on niitä,

a) jotka edes tajuavat hävetä, kun vuodesta toiseen teettävät työn muilla ja itse loisivat. Jos heitä yritetään innostaa mukaan toimintaan, niin heillepä ilmaantuu oitis jokin kekseliäs este (mummo/selkä/naapuri/koira on kipeä), joka lamaannuttaa täysin kaiken muun toimintamahdollisuuden.
b) jotka siekailematta ja täysin rinnoin nauttivat palveluista ja eduista, joita muut ovat raadannallaan heille mahdollistaneet.

Pientä stressiä ilmassa siis, kun esikoisen perinteinen kevätturnaus on tulossa. Hetkellisessä mielenhäiriössäni, tunnollisena ja kunnollisena fudisvanhempana ilmoittauduin buffetvastaavaksi esikoisen turnausjärjestelyihin. Olen hoitanut homman ennenkin, eikä tehtävä ole vaativa. Kaikki ylimääräinen säätäminen vakityön ja äidin viran ohessa syövät kuitenkin yllättävän paljon aikaa ja mielenterveyttä.

Että seuraavan kerran kun tulen vastaan ja minulta puuttuu raajoja, niin johtuu vain stressistä. Ei sen ihmeellisempää. Turnauksen aattona, näihin hilpeisiin tunnelmiin:

Ripitystä ja kasvatusta

Jatketaan vielä hetki tällä hengellisellä linjalla, kun Rimasko pääsi ripille viikon vaihteessa. On sangen mielenkiintoista järjestellä rippijuhlia hirveän työ- ja harrastuskiireiden keskellä. Alun perin konfirmaatiolauantai näytti vähintäänkin haasteelliselta:

klo 12: Rimaskon konfirmaatio
klo 13 Vilkastuksen fudispeli
klo 14 tyttären voimistelukisat
klo 17 Rimaskon fudispeli

Sekä siihen päälle kaikki siivoilut, leipomiset yms. sepeämiset, joita myös pienimuotoisiin juhlallisuuksiin yleensä liittyy. Kuten esimerkiksi sopivien vaatteiden löytäminen lapsille, jotka kasvavat salaa yhdessä yössä ulos kaikista vaatteistaan. Toisaalta, lauantain aikataulu näytti melkoisen leppoisalta verrattuna edeltävän arkiviikon ohjelmaan. Tämä tietysti tarkoitti sitä, että kaikki piti tehdä perjantai-illan klo 20 ja lauantaiaamun klo 10.30 välissä. Jälkikäteen ajatellen, miksi edes imuroida ennen juhlia, kun vieraiden kyläilyn jälkeen kakunmuruset ovat kuitenkin lattioilla?

Monen käänteen jälkeen lauantainen aikatauluruuhka vähän helpottui. Siivoilut ja tarjoilutkin valmistuivat, tosin melkoisen stressaamisen hedelmänä. Stressilläni on ilmeinen vaikutus etenkin lapsiini. Täyteen ahdetussa kirkkosalissa herra Vilkastuksen kärsivällisyys alkoi tulla päätökseensä. Vilkastus oli jäänyt täysin vaille huomiota kaiken sähläämisen keskellä. Ja nytkin rangaistiin: Piti istua hiljaa paikallaan – niin kuin kirkossa.

Konfirmaatiojumalanpalvelusohjelmassa (kiitos suomen kielelle yhdyssanoista!) oli 8 sivua. Sivulla 1 lapsi kysyi ensimmäisen kerran tuskastuneena: ”Kestääks tää vielä kauanki?” Kysymys toistui tästä eteenpäin viiden minuutin välein. Vilkastus kyllä jaksoi olla lähes paikallaan koko puolitoista tuntia. Mitä nyt pyöri ja valui penkillään ja kumarteli tämän tästä poimimaan lattialle pudottamaa onnenrahaansa. Sain useampia paheksuvia silmäyksiä takanamme istuvalta himouskovaiselta kööriltä, joka lausui rukoukset hartaasti väräjävällä äänellä.

Pahaa silmää jakaneille: Siitäs saatte. Ja siitä.

Lopulta pääsimme kahvittelemaan kotiin. Tarjottavat tekivät erinomaisesti kauppansa, eivätkä (lapsi)vieraatkaan riehaantuneet. Äidin koira ainoastaan vähän tohkeili saamastaan huomiosta (=juusto- ja nakkipaloista). Kristilliset rippibileet saatiin päätökseen hyvissä ajoin ja ripitetty Rimasko ehti fudispeliinsä. Päätimme lähteä koko perhe fudiskentälle, kun ulkoilut olivat jääneet niin vähiin.

Ulkoilu olikin oiva keksintö. Vilkastus ryntäili pari tuntia tauotta ympäriinsä pallon kanssa tai ilman, välillä tehden kärrynpyöriä ja piruetteja. Ystäväperheen rouva ihmetteli Vilkastuksen ehtymättömiä voimavaroja. Samainen nainen kertoi bonganeensa lapsemme eräänä päivänä bussipysäkiltä konttaamasta. Jopas selittyivät mustuneet polvet ja rikkoutuneet hanskat.

Otin Vilkastuksen pään käsieni väliin ja käänsin hänen katseensa ystäväperheen rouvaa kohti.
” Tämä tässä on N.N. Hän näkee sinut, kun kuljailet koulumatkalla typeriä temppujasi. Ja aika moni muukin näkee. Että kannattaisi olla ihmisiksi.”
Vilkastus ei kommentoinut mitään. Kunhan jatkoi liihotteluaan. Eikä aikaakaan, kun huomasin lapseni kierivän alas rapaista mäkeä kyljellään ja konttaavan juuri N.N:n viereen. ”Näiksä mun tempun?”, kysyi  yltä päältä kurainen lapseni kauhistuneelta perheystävältämme.

Miten se nyt olikaan? ”Koko kylä kasvattaa” vai ”kaikkihan apinan tuntee, mutta apina ei tunne ketään.” Kallistun kohdallamme apinaversioon.

Jeesustelijat

Kuulin fudiskentän laidalla kahden äidin keskustelun. Ensimmäinen äiti taivasteli toiselle, että hänen viidesluokkalaisensa oli pahoittanut mielensä. Opettaja oli kuulemma tiuskaissut ”pää kiinni”, kun kyseinen luova lapsi oli jutellut luokassa. Lapsi ei ollut äidin mielestä tehnyt mitään väärää. Siinä fudiskentän laidalla nämä kaksi supermammaa pohtivat, että pitäisikö tehdä valitus johonkin. En tiedä mihin päätyivät.

Olin jokseenkin tyrmistynyt. Mitä tuollaisten äitien päässä liikkuu? Jos irmelieemeli ei osaa pitää suutaan kiinni, niin opettaja VOI hermostua. Inhimillistä, vaikka ei kovin suotavaa. Itse olisin lähinnä ärtynyt lapseni kantelusta ja kysynyt, että mikset pitänyt päätäsi kiinni? Ja nykyään viidesluokkalaistenkin suusta pääsee kirosanoin höystettyä tekstiä päin opettajien naamaa, joten ”pää kiinni” on niissä ympyröissä kohtalaisen lempeä kehoitus vaieta.

Mielenkiintoista oli kuitenkin seurata näiden kahden äidin ilmeitä, kun 7 vuotiaiden fudisvalmentaja käytti täsmälleen samaa vaikenemiskäskyä laumalle hyperaktiivisia poikia. Valmentaja jopa komensi muutaman viikarin jäähylle. Rajua.

Fudisvalmentaja puhutteli myös omaa poikaani. Tällä kertaa ei riehumisesta tai pelleilystä, vaan liian kovaa taklaamisesta ja jaloille potkimisesta. Vilkastus oli treenien jälkeen huuli pitkällä ja kiukkuinen kuin ampiainen. Kysyin pojaltani, että mikä harmittaa? Kerroin, että valmentaja oli ihan oikeassa huomauttaessaan jaloille potkimisesta, vaikka se olisikin vahinko ja oman ikäisiä ei voi taklata kuten 15 vuotiasta veljeä. Samassa Vilkastuksen harmi purkautui keskellä ostaria itkun sekaisen huudon ryydittämänä: ”Vitsit mitä itkupillejä!”

Autoilu on ahterista

Asiain hoito miesten kanssa voi olla ”hieman” rassaavaa. Varsinkin, jos periaatteena on, ettei mistään kannata puhua tai sopia etukäteen. Kaikki vain ikään kuin tapahtuu omalla painollaan.

Olin lupautunut vuosi sitten teinipoikien turnausmatkalle Hollantiin vahtimaan kullannuppuja. Muita aikuisia ei sitten ilmoittautunutkaan mukaan kahden valmentajan lisäksi. Syyn sain kuulla myöhemmin.

Viikko ennen turnausta pelaajat saivat valmentajalta infokirjeen sähköpostilla. Kirjeen lopussa todettiin ykskantaan, että joukkue on vuokrannut 3 minibussia, joita aikuiset ajavat. ”Minibusseilla pääsemme kätevästi Saksasta Hollantiin ja Hollannista takaisin Saksaan lentokentälle. Hollannissakin tarvitsemme minibusseja majoituspaikasta turnausalueelle siirtymiseen ja takaisin.” Jouduin lukemaan kahteen kertaan. Minulle napsahti kuljettajanakki.

Tähän väliin on syytä valottaa traumaattista taustaani. Olen ajanut autolla vain pakosta viimeisten 10 vuoden aikana. Osaan ajaa, mutta pelottaa – ja tosi paljon pelottaakin. Viimeisen vuoden aikana en ole ajanut yhtään. Vastasin tyrmistyneenä sähköpostiin, että pelkään ajamista. Vastaus oli lohdullinen: ”sä voit ajaa meidän valmentajien välissä”.

Koko viikko ennen turnausreissua meni ajamista murehtiessa. Olin lievästi sanoen ahdistunut tästä ”pakkonakista”, josta en päässyt eroon.  Lähdön tunnelmissa lentokentällä erään pojan äiti paljasti, miksei ollut ilmoittautunut vapaaehtoiseksi reissuun: Hän oli nähnyt teinipojat jo täydessä vauhdissa vuosi sitten jossain leirillä, eikä halunnut kokea sitä enää uudelleen. Aika paha, kun kyseessä on vieläpä kasvatusalan ammatti-ihminen. Että tsemppiä sulle reissuun! Samalla purin ahdistustani ja kerroin puuntakaa tulleesta pakkonakista. Pelurin äidin silmät suurenivat. Empatian sijaan äiti veti pojan luokseen ja osoitti minua: ”Ton kyytiin et sitten mene!”

En kirjoita tähän valitusvirttä teinilauman edesottamuksista Helsinki-Vantaan lähtöaulassa. Vartijoilla ja kentän henkilökunnalla olisi taatusti mainittavaa.

Ei mennyt kuskinhommani kuin strömsöössä. Välittömästi parkkihallista ulos ajaessani jumiuduin puomin taakse. En tajunnut, että pitää painaa puomipömpelin nappia, vaan luulin puomin nousevan itsekseen. Sain tööttäilyä ja nyrkin heristylyä takanani olleelta mieskuskilta. Voi kiitos!

Yhtä hienosti matka jatkui puomiepisodin jälkeen. Kummatkin valmentajat olivat liuenneet kello viiden ruuhkaan. Minun oli pakko yrittää tunkea parkkihallin luiskalta autoja vilisevälle tielle. Mihinkään ei voinut pysähtyä. Pian olinkin poikalastin kanssa moottoritiellä. Eikä mitään hajua, että missä. Törkeäasti autoja ja kaistoja ainakin. Lopulta selvitin henkikartanlukijani kanssa, että olemme oikealla tiellä. Soitto valmentajalle, että täällä ollaan. ”Kiva, nähdään kolmen tunnin päästä Hollannissa”.

Automatkaan Saksan läpi mahtui vaikka mitä säätämistä, eikä ajo-ohjekaan toiminut täysin. Pääsimme kuitenkin kolaroimatta ja naarmuuntumattomina perille, tosin tunnin myöhässä. Kun sain kouristuneet sormeni irti auton ratista, olisin voinut oksentaa.   Ja arvatkaa kenen kyytiin se opettajaäidin silmäterä joutui?

Turnauksen jälkeen piti ajaa sama reissu toiseen suuntaan. Lähtö viideltä aamulla. Vajaat kaksi tuntia koiranunta ennen kolmen tunnin ahdistusajorupeamaa! Runsaista yöunistani sain kiittää koheltavia teinejä, jotka asettuivat kolmelta aamuyöllä nukkumaan. Mahtava reissu, kerrassaan. Vieläkin stressimaha oireilee turneen jälkimainingeissa.