Jokainen ihminen törmää riemastuttavaan talkootyöhön tavalla tai toisella elämänsä varrella. On taloyhtiön, urheiluseurojen, joukkueiden, vanhempainyhdistysten ja ties minkä luokkatoimikuntien talkoita tai vapaaehtoistoimintaa. Talkootyön parhaina puolina ovat tietenkin vapaaehtoisuus ja yhdessä tekemisen aikaansaapuus.
Käytäntöä hieman tuntevat tietävät, että talkoot = aktiivisen vähemmistöryhmän selkänahoista riistetty työpanos, jonka aikaansaannokset jaetaan loisivan enemmistön kanssa sosialistisin periaattein.

Tunnollisille sieluille edellä mainittu ”vapaaehtoisuus”- lause ei tosin toteudu. Kokeilkaapas ilmoittaa seuraavalla kerralla, kun on puhe talkootyöstä tai vastaavasta, että ”minä en osallistu työhön, mutta tulen mielelläni poimimaan työnne hedelmiä”. Sosiaalinen paine on melkoinen ja varsinkin, jos kyseessä on lasten harrastus. Monilapsisten perheiden vanhemmat, vuorotyöläiset ja yksinhuoltajat sitten tuskailevat, että ”mitä ihmettä menin lupaamaan”, kun vuorokauden tunnit eivät riitä lasten tervehenkisten harrastusten pakkonakkeihin.
Talkooporukka koostuu seuraavanlaisista ihmistyypeistä, jotka mielestäni jakautuvat edelleen alaryhmikseen:
1) Toimeliaat intomielet
Erittäin pieni vähemmistö ja katoava luonnonvara. Ilman heitä ei tapahtuisi mitään. Taloyhtiösi piha ei haravoituisi eikä lapsesi pääsisi luokkaretkelleen. Intomieli-puuhailijat voivat olla:
a) Taitavia ja osaavia tekijöitä, joilla on jonkinlainen haju johtajuudesta ja töiden jakamisesta. Tai sitten he ovat muuten vain kilttejä ja hienoja ihmisiä vailla persoonallisuushäiriöitä.
b) Päsmäri-natseja, eli kovaäänisiä tärkeilijöitä, jotka yhdistävät sääntöjen ehdottoman noudattamisen omavaltaiseen sekoiluun. Päsmäri-natsi ei neuvottele tai tee myönnytyksiä, saati ikinä peräänny siitä paikasta, johon on jalallaan astunut.
2) Tunnolliset no-jos-mä-nyt-sitten-kun-ei-kukaan-muu -ihmiset
Nämä lupautuvat fudisturnauksen järjestelyihin, vaikka heillä olisi kahdet juhlat samana päivänä. Terveemmät tunnolliset toki osaavat kieltäytyä tarpeen vaatiessa. No-jos-mä-nyt-sitten-kun-ei-kukaan-muu –ihmiset suhtautuvat pakkonakkiinsa:
a) aidon tunnollisesti ja saavat tehtävästään stressiä ja joskus mahdollisesti työniloa.
b) vähätellen: ”Emmä niinku mitään osaa”. Tekeytyvät aivokuolleiksi juuri sillä hetkellä, kun pitäisi osata painaa kahvinkeittimen napista.
3) Häpeälliset siipeilijät
Nykypäivänä valitettava enemmistö, joka on äärimmäisen ponnetonta porukkaa tekemään yhtään mitään. Sitä vastoin he ovat erittäin aloitekykyisiä vaatimaan ja kärkkäitä arvostelemaan muiden toimia. Siipeilijöissä on niitä,
a) jotka edes tajuavat hävetä, kun vuodesta toiseen teettävät työn muilla ja itse loisivat. Jos heitä yritetään innostaa mukaan toimintaan, niin heillepä ilmaantuu oitis jokin kekseliäs este (mummo/selkä/naapuri/koira on kipeä), joka lamaannuttaa täysin kaiken muun toimintamahdollisuuden.
b) jotka siekailematta ja täysin rinnoin nauttivat palveluista ja eduista, joita muut ovat raadannallaan heille mahdollistaneet.
Pientä stressiä ilmassa siis, kun esikoisen perinteinen kevätturnaus on tulossa. Hetkellisessä mielenhäiriössäni, tunnollisena ja kunnollisena fudisvanhempana ilmoittauduin buffetvastaavaksi esikoisen turnausjärjestelyihin. Olen hoitanut homman ennenkin, eikä tehtävä ole vaativa. Kaikki ylimääräinen säätäminen vakityön ja äidin viran ohessa syövät kuitenkin yllättävän paljon aikaa ja mielenterveyttä.

Että seuraavan kerran kun tulen vastaan ja minulta puuttuu raajoja, niin johtuu vain stressistä. Ei sen ihmeellisempää. Turnauksen aattona, näihin hilpeisiin tunnelmiin:
