Kasvatuspaineita osa 2

Älyhoi

Katja Lahden mainion kolumnin mukaan (HS / 26.2.2014) perheen lapset ovat epätasa-arvoisessa asemassa, sillä nuorin saa laadukkainta kasvatusta. Syynä on tietenkin se, että vanhemmat ovat ensin joutuneet harjoittelemaan ensimmäisen kanssa vanhempana olemista.

Mahtavaa! Olenhan siis jo varsin pätevöitynyt tämän kolmannen lapsen kohdalla. Ulospäin tuskin siltä vaikuttaa. Eilinen päivä oli taas täynnä äitiyden tähtihetkiä.

Ekaluokkalainen soitti minulle töihin, että bussilippu on kadoksissa. Minä siihen (suhteellisen kovaäänisesti): ”Et oo tosissas! Taas!” Edellisestä matkakortin hukkaamisesta ei tosiaan ole pahemmin kulunut aikaa. Ärtyneenä ilmoitin lapselleni, että sopii etsiä sieltä koulusta ja koulun pihalta.

Ope varmaan kuuli puhelimen läpi kiivailuni, kun lapsi kertoi, että opellakin on asiaa minulle. Opettaja sanoi, että etsivät yhdessä sieltä koulusta. Niin, ja by the way, lapsen matikan kirja on ehkä kotona, kun ei ollut mukana koulussa. Just.

Olisikohan kuulostanut ”kyllä-mä-oikeesti-huolehdin-mun-lapsesta” -selittelyltä, jos olisin kertonut opettajalle   kysyneeni moneen kertaan edellisenä päivänä koltiaiseltani, että kirjat ovat repussa? Olisi. Pätevöitynyt kasvattaja olisi varmistanut asian ja katsonut lapsen reppuun, eikä olisi tyytynyt äreään ”joo-joo” vastaukseen.

Päästyäni kotiin ihmettelin ruosteista ankkuria kerrostalomme ulko-oven edessä. Ankkuri oli ilmestynyt etupihallemme oikeastaan jo edellisenä päivänä, mutten ollut kiinnittänyt silloin siihen suurempaa huomiota. Nyt sitä oli mahdoton ohittaa, sillä se tukki kulkutien ovelle ja esti oven avautumisen. Jouduin siirtämään sitä. Sen verran ankkurissa oli painoa, ettei liikahtanut noin vain, jalalla siirtämällä. Jouduin likaamaan käteni ruosteeseen.

Ensimmäiseksi sisälle päästyäni utelin ekaluokkalaiseltani, että tietääkö hän mitään ankkurista. Lapsi katsoi minua silmät pyöreinä: ”Mikä ankkuri?” Muotoilin kysymykseni toisin: ”Oletko koskenut siihen ruosteiseen kapineeseen, joka lojuu ulko-oven edessä?” Siihen lapsi tuumasi, ettei edes jaksaisi siirtää sitä. Tämä jäi vähän kaihertamaan mieleeni. Mistä hän voi tietää, ettei jaksa siirtää sitä, jos kerran ei ollut edes koskenut.

WHATSeuraavaksi tiedustelin matkakortin kohtaloa. Ei ollut löytynyt. Tähän todettakoon, että edellisen bussilipun hukkaamisen jälkeen kiinnitin matkakortin Vilkastuksen takkiin sellaisella jojolla, joita käytetään mm. laskettelukeskuksissa. Jojo oli vielä takissa kiinni, hajonneena. Ja matkakortti ”jossain”.

Matkakortti- ja ankkuriasiat jäivät sikseen, kun laitoin Vilkastukselle matikan kirjan nenän eteen (se sentään löytyi) ja hoputin lapseni laskuhommiin. Tässä vaiheessa kokeneen ja pätevöityneen kasvattajan tuntosarvissa olisi pitänyt tuntua kihelmöintiä, sillä Vilkastus laski kaksi aukeamaa laskuja ilman mutinoita ja käyttäytyi muutenkin liian esimerkillisesti.

Viimein mieskin pölähti töistään kotiin. Raavin välipalan kokoon miesväelle, jotta kaikki ehtisivät taas fudisharkkoihinsa. Päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja menin autokyydillä kauppaan miesten suunnatessa harjoituksiin. Matkalla autolle huomasin, että ankkuri sojottaa taloyhtiön kukkaistutusten keskellä. ”Ai, se oli tuolta lähtöisin”, ajattelin ääneen. Siihen mies, että hän sen sinne vei, kun Vilkastus oli sen oven eteen raahannut.

–          Mistä tiedät, että se oli Vilkastus?

–          No kuka mukaan? Ei meidän portaassa asu muita, joita voisi edes epäillä.

Niinpä. Kyllä susi suden tuntee (terveisiä anopille). Haastattelin autossa ekaluokkalaista ja lopulta lapsi kertoi raahanneensa ankkurin ulko-ovelle.

–          Miksi? Mitä sä sillä ankkurilla ajattelit tehdä?

–          En tiedä.

–          No oli kait sulla joku idea, kun sitä painavaa vehjettä lähdit kuskaamaan?

–          Ei ollut.

Ankkurimysteerin ratkaistuani ja ruokaostoksilta palatessani laitoin viestin Wilmassa Vilkastuksen opettajalle, että matikan kirja on löytynyt. Ruoanlaittopuuhien lomassa huomasin, että opettaja oli vastannut viestiini. Opettaja toivoi, että laittaisin kynän lapselleni kouluun, kun kaikki kirjoitusvälineet ovat lapseltani kadonneet.

Kuinkahan monet kynät ja kumit olen ostanut lapselleni joulukuun jälkeen? Illalla pakkasin Vilkastuksen kanssa nipun kyniä koulureppuun ja vannotin, ettei hukkaa niitä. ”Joo-joo”, pääsi pojan suusta turhankin liukkaasti.

Tänään aamupalalla ankkurimysteerin salaisuus hieman raottui. Vilkastus olisi tuonut ankkurin kotiin asti, muttei ollut jaksanut nostaa sitä portaita pitkin yläkertaan. Ruosteinen ankkuri on kuulemma hieno. Vasta tässä vaiheessa tajusin tarkistaa miltä lapseni ulkovaatteet näyttävät. Ruosteisesta ankkurista nimittäin tulee kiva värisävy tekstiileihin.

Eipä mitään uutta. Vaalea takki oli yhden käyttökerran jäljiltä oranssin- ja harmaankirjava, jos muta- ja kuraroiskeiden seasta pystyi sitä erottamaan.

Että se on kuulkaa ihan normaalia lapsiperheen elämää, jos kotiinne ilmestyy reilu metrinen ruosteinen ankkuri kettinkeineen. Eikä kukaan tiedä, että mistä se siihen tuli. Miksei tämmöistä opeteta meille kasvattajille missään? No, saahan apteekista  Rennietä ja verenpainetta voi alentaa ranteet avaamalla.

parenting

Mainokset

Jeesustelijat

jeesustelijat

Kuulin fudiskentän laidalla kahden äidin keskustelun. Ensimmäinen äiti taivasteli toiselle, että hänen viidesluokkalaisensa oli pahoittanut mielensä. Opettaja oli kuulemma tiuskaissut ”pää kiinni”, kun kyseinen luova lapsi oli jutellut luokassa. Lapsi ei ollut äidin mielestä tehnyt mitään väärää. Siinä fudiskentän laidalla nämä kaksi supermammaa pohtivat, että pitäisikö tehdä valitus johonkin. En tiedä mihin päätyivät.

Olin jokseenkin tyrmistynyt. Mitä tuollaisten äitien päässä liikkuu? Jos irmelieemeli ei osaa pitää suutaan kiinni, niin opettaja VOI hermostua. Inhimillistä, vaikka ei kovin suotavaa. Itse olisin lähinnä ärtynyt lapseni kantelusta ja kysynyt, että mikset pitänyt päätäsi kiinni? Ja nykyään viidesluokkalaistenkin suusta pääsee kirosanoin höystettyä tekstiä päin opettajien naamaa, joten ”pää kiinni” on niissä ympyröissä kohtalaisen lempeä kehoitus vaieta.

Mielenkiintoista oli kuitenkin seurata näiden kahden äidin ilmeitä, kun 7 vuotiaiden fudisvalmentaja käytti täsmälleen samaa vaikenemiskäskyä laumalle hyperaktiivisia poikia. Valmentaja jopa komensi muutaman viikarin jäähylle. Rajua.

Fudisvalmentaja puhutteli myös omaa poikaani. Tällä kertaa ei riehumisesta tai pelleilystä, vaan liian kovaa taklaamisesta ja jaloille potkimisesta. Vilkastus oli treenien jälkeen huuli pitkällä ja kiukkuinen kuin ampiainen. Kysyin pojaltani, että mikä harmittaa? Kerroin, että valmentaja oli ihan oikeassa huomauttaessaan jaloille potkimisesta, vaikka se olisikin vahinko ja oman ikäisiä ei voi taklata kuten 15 vuotiasta veljeä. Samassa Vilkastuksen harmi purkautui keskellä ostaria itkun sekaisen huudon ryydittämänä: ”Vitsit mitä itkupillejä!”

Uusavuttomat kasvattajat

ope-vanhempi

IS:n mukaan Olli Luukkainen kirjoitti blogissaan, että ”yhä useampi vanhempi tuntuu olevan uusavuton ja tarvitsisi itse apua kodin arkirutiineiden suorittamiseen”.

Luukkaisen mukaan ”isä ja äiti ovat töissä, mutta ruokailu tapahtuu niin, että ostetaan valmiita lihapullia, eikä niitä laiteta mitenkään, vaan ne syödään suoraan pakkauksesta. Minä tulkitsen, että tämä on uusavuttomuutta.”

Millähän taikakeinolla äiti tai isä sieltä töistä käyvät ne lihapullat valmistamassa pesueelleen? Meillä ainakin teinit riipivät jääkaapista kaiken kitaansa, kun silmä välttää. Olisivatkin syöneet lihapullia pakkauksesta. Ehei. Siirappi on kumottu kitusiin suoraan purkista ja korppujauhot on syöty meetvurstiin käärittyinä, kun heinäsirkkaparvi on päässyt koulusta kotiin. Jääkaapissa olisi ollut kalakeittoakin lämmitettäväksi.

Sen sijaan, että minua syytetään uusavuttomaksi, toivoisin hieman laajempaa näkökulmaa työssäkäyvien vanhempien elämän ruotimiseen. Ja onpa joskus ammattikasvattajillakin syytä itsetutkiskeluun. Tässä pari esimerkkiä.

Jokunen vuosi sitten hain keskimmäisen lapseni esikoulusta kotiin. Lastentarhanopettaja vakavana selitti, kuinka lapseni oli hieronut rystysiään mattoon, josta oli jäänyt ihan jälki käteen. Kerroin, että olimme puhuneet kitkasta kotona ja kuinka kitka aiheuttaa lämpöä, että siitä varmaan tuollainen päähänpisto. ”Niin, mutta lapsesi oli innostanut pienempiäkin samaan puhaan, sun kuule pitää puhua sille, ettei tämmöistä enää tapahdu”, ammattikasvattaja tuumasi happamana.

Ei tullut tädille mieleen, että puhuisi myös niille muille lapsille. Että jos joku hyppää kaivoon, niin ei tarvitse mennä perässä?

Tai esimerkki koulumaailmasta. Tokaluokkalaisen opettaja viestitti, että lapsella pitää olla säänmukainen varustus. Ihmettelin opelle, että onhan sillä, itse katsoin aamulla, että puki oikeat tamineet niskaansa. ”Niin, mutta ei pukenut niitä välitunnille”, vastasi opettaja. Aha. Tulenko töistäni vahtimaan, että mitä se ipana laittaa päälleen välitunnille? Esikoisen tuntien tiedän, että opettajan kehotus olisi riittänyt takin päälle pukemiseen.

Ehkäpä koko yhteiskuntamme on muuttunut liian paapovaksi ja ruokkii uusavuttomuutta? Millä muulla voi selittää sen, että opettajat edes viestittävät ammattijärjestölleen, että vanhemmat toivovat opettajan puuttuvan lasten hampaiden pesuun? Yhdenlaista uusavuttomuutta tuokin on. Kaikenlaisia ihmisiä on sekä opettajissa että vanhemmissa ääliömäisine kommentteineen, mutta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Eikö?

Muutoin totean edelleen, että lähiökoulumme opet ovat ihmeellisiä yli-ihmisen kärsivällisyydellään ja hermoillaan. Opettajat eivät kuulemma edes korota ääntään siinä vaiheessa, kun itse olisin jo kiipeillyt pitkin seiniä lasten edesottamusten vuoksi. Uskomattoman hienoja tyyppejä, ihan kaikki.

Syyllistämättä opettajia ja vanhempia, voisi nuorten toivojen kasvatukseen suhtautua seuraavasti. Lainaan villikkomme opettajan ihanaa Wilmaviestiä: ” niin, eipä meille kenellekään kasvattajalle ole helppoa tietä luvattu”.

Olli, meillä on äidin virka auki. Kiinnostaako? Vaikutat sangen pätevältä.