Ammattimaista asiainhoitoa

stop

Vuosi sitten pakkasin perheeni ja lähdin reilu vuoden työkomennukselle ulkomaille. Kelaan piti ilmoittaa, useammilla kuin yhdellä lomakkeella kaikenlaista, että perheeni pysyisi suomalaisen sosiaaliturvan piirissä.

Tunnollisen ihmisen tarkkuudella lähetin myös Kelalle tiedon, että viivymme kuukauden pidempään kuin alun perin oli suunniteltu. Kela palkitsi ilmoitukseni katkaisemalla lapsilisän.

Suomeen muuton jälkeen ilmoitin taas Kelaan, että takaisin on muutettu. Pääsisikö taas nauttimaan suomalaista sosiaaliturvaa? Voi byrokratian määrää! Sen sijaan, että Kelan kirjallisten ohjeiden mukaan olisi riittänyt ilmoitus (valmis lomake), piti lapsilisien perään soitella vielä 4 kk ilmoituksen tekemisen jälkeen. Eikä edes riittänyt, että minä soitin, vaan miehenkin piti soittaa henkilökohtaisesti. Eivät kuulemma voi Kelasta kertoa vaimolle, että onko mies virallisesti Suomessa. Jännää.

Hampaiden kiristelyä aiheutti kuitenkin se, että samanaikaisesti lehdet puivat tapaus Merja Ailusta suurin otsikoin. Ihan tasan eivät jakaudu nallekarkit suomalaisten kesken.

Ailuksellehan maksettiin lapsilisiä kahdesta maasta. Rahaa taisi tulla oikein ovista ja ikkunoista, kun Merja ei ollut tietoinen yli 20000 euron rahoista, joita makasi hänen tilillään! Jösses. Naisella on tilejä ympäri maailmaa joista ei tiedä?! Kyllä minä ainakin lakkautin tilini sieltä ulkomailta lähtiessäni. Ja pyysin kaikki vähäiset roponi siirrettäväksi Suomeen.

Joo-o. Meillä johtajaimmeiset näyttävät hoitavan ainakin omia asioitaan sangen leväperäisesti. Miksi minä, tavis, joudun välittömästi virkamiesten mikroskoopin alle kiemurtelemaan, vaikka hoitaisin asiani ohjeiden mukaan? Ja intomielivirkamiehet tavoittavat minut maasta kuin maassa viikossa. Ei todellakaan kestä vuosia.

Kyllä panee miettimään. Miten voit ottaa vakavasti sellaisen työntekijän tai johtajan, joka ei hoida edes yksityisasioitaan säällisesti? Tässäpä pari lisäesimerkkiä asiaa valaisemaan.

Menet hammaslääkärin vastaanotolle. Kättelet pian suutasi lääkäröivää ihmistä, joka ei ole harjannut hampaitaan miesmuistiin: suu näyttää mustalta-aukolta. Että  selälleen siihen tuoliin, ole hyvä!

Tai muutama vuosi sitten kohdalleni tapahtunutta: Kasvatuskeskustelu päiväkodissa. Kävimme läpi 5-vuotiaani kasvatuksellisia haasteita. Opettaja kertoi minulle hyvin äidilliseen ja ohjaavaan sävyyn, kuinka minun pitää kannustaa 5-vuotiastani ottamaan vastuuta siitä ja tuosta.  Sana ”vastuu” nousi useamminkin keskustelussa esiin. Liekö lastentarhanopettaja aliarvioinut minua, silloin alta kolmekymppistä, kahden hulivilin äitiä.

Kesken keskustelun opettaja pyysi anteeksi ja soitti kotiinsa lapselleen: ”Hei, nyt sun kuule pitää herätä. Joo, vaatteesi ovat siinä tuolilla valmiina. Niin, ja reppu myös. Aamupala on katettu pöytään. Soitan puolen tunnin päästä, kun sinun pitää lähteä kouluun”.

En olisi kiinnittänyt keskusteluun pahemmin huomiota, mutta kasvatusalan ammattilainen ylpeänä totesi puhelun jälkeen soittaneensa 13-vuotiaalle tyttärelleen! Valitettavasti kieleni oli ajatusta nopeampi ja ällistellen totesin: ”Ai, mä luulin, että ekaluokkalaiselle.”

Jos katse tappaisi, niin olisin kuollut.