Autoilu on ahterista

Asiain hoito miesten kanssa voi olla ”hieman” rassaavaa. Varsinkin, jos periaatteena on, ettei mistään kannata puhua tai sopia etukäteen. Kaikki vain ikään kuin tapahtuu omalla painollaan.

Olin lupautunut vuosi sitten teinipoikien turnausmatkalle Hollantiin vahtimaan kullannuppuja. Muita aikuisia ei sitten ilmoittautunutkaan mukaan kahden valmentajan lisäksi. Syyn sain kuulla myöhemmin.

Viikko ennen turnausta pelaajat saivat valmentajalta infokirjeen sähköpostilla. Kirjeen lopussa todettiin ykskantaan, että joukkue on vuokrannut 3 minibussia, joita aikuiset ajavat. ”Minibusseilla pääsemme kätevästi Saksasta Hollantiin ja Hollannista takaisin Saksaan lentokentälle. Hollannissakin tarvitsemme minibusseja majoituspaikasta turnausalueelle siirtymiseen ja takaisin.” Jouduin lukemaan kahteen kertaan. Minulle napsahti kuljettajanakki.

Tähän väliin on syytä valottaa traumaattista taustaani. Olen ajanut autolla vain pakosta viimeisten 10 vuoden aikana. Osaan ajaa, mutta pelottaa – ja tosi paljon pelottaakin. Viimeisen vuoden aikana en ole ajanut yhtään. Vastasin tyrmistyneenä sähköpostiin, että pelkään ajamista. Vastaus oli lohdullinen: ”sä voit ajaa meidän valmentajien välissä”.

Koko viikko ennen turnausreissua meni ajamista murehtiessa. Olin lievästi sanoen ahdistunut tästä ”pakkonakista”, josta en päässyt eroon.  Lähdön tunnelmissa lentokentällä erään pojan äiti paljasti, miksei ollut ilmoittautunut vapaaehtoiseksi reissuun: Hän oli nähnyt teinipojat jo täydessä vauhdissa vuosi sitten jossain leirillä, eikä halunnut kokea sitä enää uudelleen. Aika paha, kun kyseessä on vieläpä kasvatusalan ammatti-ihminen. Että tsemppiä sulle reissuun! Samalla purin ahdistustani ja kerroin puuntakaa tulleesta pakkonakista. Pelurin äidin silmät suurenivat. Empatian sijaan äiti veti pojan luokseen ja osoitti minua: ”Ton kyytiin et sitten mene!”

En kirjoita tähän valitusvirttä teinilauman edesottamuksista Helsinki-Vantaan lähtöaulassa. Vartijoilla ja kentän henkilökunnalla olisi taatusti mainittavaa.

Ei mennyt kuskinhommani kuin strömsöössä. Välittömästi parkkihallista ulos ajaessani jumiuduin puomin taakse. En tajunnut, että pitää painaa puomipömpelin nappia, vaan luulin puomin nousevan itsekseen. Sain tööttäilyä ja nyrkin heristylyä takanani olleelta mieskuskilta. Voi kiitos!

Yhtä hienosti matka jatkui puomiepisodin jälkeen. Kummatkin valmentajat olivat liuenneet kello viiden ruuhkaan. Minun oli pakko yrittää tunkea parkkihallin luiskalta autoja vilisevälle tielle. Mihinkään ei voinut pysähtyä. Pian olinkin poikalastin kanssa moottoritiellä. Eikä mitään hajua, että missä. Törkeäasti autoja ja kaistoja ainakin. Lopulta selvitin henkikartanlukijani kanssa, että olemme oikealla tiellä. Soitto valmentajalle, että täällä ollaan. ”Kiva, nähdään kolmen tunnin päästä Hollannissa”.

Automatkaan Saksan läpi mahtui vaikka mitä säätämistä, eikä ajo-ohjekaan toiminut täysin. Pääsimme kuitenkin kolaroimatta ja naarmuuntumattomina perille, tosin tunnin myöhässä. Kun sain kouristuneet sormeni irti auton ratista, olisin voinut oksentaa.   Ja arvatkaa kenen kyytiin se opettajaäidin silmäterä joutui?

Turnauksen jälkeen piti ajaa sama reissu toiseen suuntaan. Lähtö viideltä aamulla. Vajaat kaksi tuntia koiranunta ennen kolmen tunnin ahdistusajorupeamaa! Runsaista yöunistani sain kiittää koheltavia teinejä, jotka asettuivat kolmelta aamuyöllä nukkumaan. Mahtava reissu, kerrassaan. Vieläkin stressimaha oireilee turneen jälkimainingeissa.

ärsy

Mainokset